Stoker kotikatsomo

Eteläkorealainen ohjaaja Chan-wook Park on niittänyt mainetta erittäin väkivaltaisilla elokuvillaan, joista kostotarina Oldboy (2003) on tunnetuin. Park on nyt ohjannut ensimmäisen englanninkielisen elokuvan Stokerin, joka jättää avoimen visuaalisen väkivallan vähemmälle. Psykologinen draamatrilleri on samalla viimeinen elokuva, jonka tuottajana on toiminut edesmennyt Tony Scott yhdessä veljensä sir Ridley Scottin kanssa.

Stoker on vahvan luonnenäyttelyn, visionäärisen tyylittelyn ja väkevän symboliikan maukas keitos. Jos Stoker olisi mestarikokin À la carte -annos, sille heruisi Michelin-tähti tai pari kertaheitolla. Taiten kuvattu ja harkitun latautuneesti leikattu teos ammentaa liki goottilaisesta miljööstään lähes vainoharhaisia tunnetiloja, jossa perhesuhteet on viritetty veitsenterälle ja jossa jokainen sana ja ele voi sisältää kätkettyjä merkityksiä.

Elokuva kietoutuu kolmen päähenkilönsä ympärille kuin kuristajakäärme. Juuri 18 vuotta täyttänyt India (Mia Wasikowska) on jäänyt äitinsä (Nicole Kidman) kanssa kahdestaan isoon autioon taloon asumaan, kun Indian isä on menehtynyt odottamattomassa onnettomuudessa. Heidän ei tarvitse kuitenkaan olla kauan yksin, sillä Indian salaperäinen Charles-setä (Matthew Goode) saapuu hautajaisiin ja asettuu pian muitta mutkitta taloksi.

Kahdesta samassa ympäristössä kasvatetusta ihmisestä ei välttämättä tule samanlaisia ihmisiä. Stokerissa Park sekä käsikirjoittaja Wentworth Miller peilaavat synnynnäisten ominaispiirteiden sekä kasvuympäristön ristiriitaista suhdetta. Kuten India lausuu elokuvan alussa ja lopussa, ihmisen minä muodostuu asioista, jotka eivät ole peräisin pelkästään hänestä itsestään.

Mia Wasikowska tekee hätkähdyttävän vahvan roolisuorituksen hiljaisena, introverttina nuorena naisena, jonka tarkkailevan ja näennäisesti passiivisen ulkokuoren alla mylläävät vahvat ja ristiriitaiset tunnetilat. Introvertit usein tuntevat muutenkin vahvemmin kuin jatkuvasti esillä olevat ekstrovertit, ja kun hiljaisuus rikkoutuu, se voi tapahtua hyvin väkevästi.

Seksin ja kuoleman ikiaikainen suhde ilmenee aistillisen kiihottavasti tehdyssä suihkukohtauksessa, jossa Indian uinuva seksuaalisuus puhkeaa elokuvan aiempien tapahtumien myötä kukkaansa. Viattomuuden menetystä on monenlaista, ja aikuiseksi kasvaminen on lopulta itsensä hyväksymistä. Stoker on trilleri, mutta se on samalla myös nuoren naisen kasvukertomus.

Myös Nicole Kidmanin esittämä äiti Evelyn on monimutkainen, monimuotoinen roolihahmo, jossa monenlaiset keskenään ristiriitaiset tunnetilat taistelevat. Evelyn sekä tuntee vieraantumista omaa passiivista teinitytärtään kohtaan että pelkää omaa tulevaisuuttaan ja yksinäisyyttä, kun käy selväksi, että Indiasta on sittenkin tulossa itsenäinen nuori aikuinen, joka on jossain vaiheessa valmis lähtemään pesästä. Kidmanin roolisuorituksessa on tasapainoa ja nyansseja, joita hän ei nuorempana hyödyntänyt yhtä täysipainoisesti.

Stoker tekee selvästi kunniaa Alfred Hitchcockin teoksille, erityisesti Epäilyksen varjolle (1943), jossa myös esiintyy hämäräperäinen Charlie-setä. Matthew Gooden roolisuoritus tekee tälle kunniaa. Gooden alati hymyilevän sedän olemus on niin mieleenpainuva, että on vaikea kuvitella rooliin ketään muuta, esimerkiksi Colin Firthia joka luopui roolista.

Taitamattomammissa käsissä Hitchin metodeihin turvautuminen saattaisi tuottaa kömpelön pastissin, mutta Park on riittävän omaperäinen ja näkemyksellinen ohjaaja tehdäkseen juuri sopivasti kunniaa jännityksen mestarille. Stoker on ohjaajansa merkittävimpiä tähänastisia teoksia ja niin ehjä kokonaisuus, että on pakko ihmetellä, miksi teos ei saanut Suomessa teatterilevitystä. Kaipa loputtomat hölynpölyelokuvat jatko-osineen ja 2D-, 3D-versioineen vievät teatterisaleja niin paljon.