Steve Jobs kotikatsomo

Steve Jobs (Michael Fassbender). Luova nero. Pahansuopainen kusipää. Danny Boylen ohjaama Steve Jobs (2015) ei kaunistele. Esillä on myös yhtä lailla oleellinen kysymys massojen ohjailusta ja hyväksynnästä. Jobsin imago kauniisti sanottuna oikukkaana yritysjohtajana oli pitkään tiedossa, mutta jokaiseen hänen vetämään lehdistötilaisuuteen valmistauduttiin hurmiossa.

Macintoshin, NeXTin ja iMacin julkistustilaisuuksia edeltäviin kriisientäyteisiin hetkiin sijoittuva kiihkeätunnelmainen draama osoittaa, että usein aidoin analyysi luodaan fiktiolla. Vaikka Applen tuotelanseeraukset tuskin ovat olleet näin hektisiä sessioita, ei sillä ole mitään väliä. Lopputulos on vaikuttava.

Aaron Sorkin ei ole parhaimmillaan tasa-arvoisten naishahmojen kirjoittajana, mutta terävän, vaivattoman ja tehokkaasti polveilevan dialogin naputtelijana hän on mestari. Sorkin on nyt käsikirjoittanut versionsa sekä Facebook-keisari Mark Zuckerbergista että Steve Jobsista. The Social Network (2010) ja Steve Jobs ovat henkilökuvia, eivät elämänkertoja. Oleellinen ero, jonka väärälle puolelle lukemattomat best of -kimarat kallistuvat.

Rikkaasta visuaalisesta mielikuvituksestaan tunnettu Danny Boyle tekee vähällä paljon, käyttäen erityisesti ajallista ristiin leikkausta ja sinällään toisteisten lavasteiden pieniä eroavaisuuksia pikantisti hyödykseen. Yksikään paperinippu, pahvilaatikko tai tyhjä tuoli ei ole kohtauksessa vain täytteen vuoksi. Ne kertovat omalla tavallaan jotain pientä Jobsin nykyisyydestä tai menneisyydestä.

Inhimillisinä peileinä toimivat pääasiassa pr-guru Joanna Hoffman (Kate Winslet), Applen toinen isä Steve Wozniak (Seth Rogen) ja ennen kaikkea Lisa (Makenzie Moss, Ripley Sobo, Perla Haney-Jardine), jonka isyyttä Jobs ei tunnusta. Suhteet ovat järjestään ristiriitaisia. Lisa-kuvio on emotionaalisesti melodramaattinen, mutta toisaalta myös selkein osoitus Jobsin hirviömäisyyden ulottumisesta työpaikan ovien ulkopuolellekin.

Boyle esittää kysymyksen oikeassa olemisen logiikasta. Jobs on kiistämätön visionääri, jolla on terävimmät heitot ja isoin ego. Siinä sivussa hän vaikuttaisi kuitenkin liki aina olevan oikeassa – ainakin jälkikäteen arvioituna. Mitä elokuva ei kuitenkaan sano ääneen on, että merkittävä osa oikeassa olemisen taitoa on olla oikeassa oikeaan aikaan. Oikeassa oleminen väärään aikaan on joko aikansa edellä kulkemista tai, ihan vain tilanteen raakaa virhearviointia.

Esimerkkinä näennäisestä oikeassa olemisesta on Jobsin pakkomielle suljetusta järjestelmästä. Tänä päivänä se on ompputuotteiden tunnusmerkki: Apple-perhe toimii tehokkaasti ja koska yhteen sovitettavia palikoita on rajallinen määrä, eivät ongelmatkaan ole niin yleisiä kuin kilpailevissa järjestelmissä. Tämä oli Jobsin näkemys kuitenkin myös aikakautena, jona kotitietokoneiden käyttäjäkunta ei suinkaan ollut verrannollinen nykypäivään. Masiinoita ostivat pääasiassa säätäjät. Heille Jobsin filosofia oli – ja on edelleen – ongelmallinen.

Boyle ei kyseenalaista Jobsin roolia it-pioneerina. Sittemmin uskomushoidoilla omaa kuolemaansa vähintäänkin nopeuttanutta Jobsia ei kuitenkaan nähdä sellaisena taikurina kuin jollaiseksi miljoonat ja taas miljoonat fanit hänet toisinaan korottavat. Ei ole sattumaa, että koodin ja fyysisten kokonaisuuksien tekijöitä mainitaan siellä täällä painokkaasti nimeltä. He, eivät Jobs, vastasivat käytännön työstä.

Elokuvamaailmassa on tyypillistä puhua ohjaajista auteureina, taiteellista näkemystä kantavina luovina voimina. Boylelle Jobs vaikuttaisi näyttäytyvän juuri auteurina. Hän ei tee kaikkea, mutta se on pikemminkin asia, joka täytyy ymmärtää, ei hänen arvoaan laskeva tekijä. Applen tuhannet työntekijät ovat Jobsille työkaluja, keinoja realisoida visio.

Danny Boylella on sekä näkemystä että toteutuskykyä. Steve Jobsissa informatiivinen dialogi, tilanteen ja kuvan hallinta sekä virheettömästi ohjatut roolisuoritukset osuvat poikkeuksellisella tavalla yhteen. Tapa, jolla Boyle luo liikkeessä olevia dramaattisesti pysähtyneitä hetkiä tekee vaikutuksen.

Pikemminkin henkilökemioiden kuin bittivirtojen tahtiin kiihkeästi sykkivä draama tavoittelee tiukimmillaan jännärimäisiä sfäärejä. Historiikkimaisen esitystavan liki täydellinen hylkääminen antaa myös mielikuvitukselle tilaa. Steve Jobsin loppu on pikemminkin potentiaalisesti uuden ajan alku kuin viimeinen sana. Edes läpi elokuvan keskiössä olleita henkilösuhteita ei sidota näteiksi paketeiksi. Niille jää tilaa kasvaa ja rapistua. Myös Jobsin it-imperiumi on vasta suuruutensa kynnyksellä.