Tahdotonta komiikkaa

Jos on nähnyt pienoiseksi kulttiklassikoksikin nousseen vuoden 1974 alkuperäisversion Stepfordin naisista, ei tästä uudelleenlämmittelystä paljoa perusta. Ensimmäisen elokuvan yllätyksellisyys on antanut tietä tavanomaisuudelle ja tekniselle kikkailulle, josta ei saa otetta, ei sitten millään. Stepfordin naisten pitäisi kai olla musta komedia, mutta ei se ainakaan hauska tai hirtehinen ole. Yleensä niin ammatillinen ja säkenöivä Nicole Kidmankin tuntuu etsivän pääsyä roolihahmonsa sisälle.

Sinänsä juoniasetelma on mielenkiintoinen. Connecticutin rauhaan muuttanut citypariskunta huomaa kyläyhteisön kaikkien vaimojen olevan kuin samasta muotista ja palvovan miehiään yli kaiken. Mutta toisin kuin alkuperäisessä elokuvassa, jo puolen tunnin kohdalla salaisuus aukeaa.

Frank Oz herätti vuosituhannen vaihteessa huomiota ohjatessaan etätyönä Marlon Brandoa tämän viimeisessä elokuvassa, kun oikutteleva suurnäyttelijä kieltäytyi olemasta herran kanssa millään tavalla näköyhteydessä. Näistä pienistä toiminnallisista ongelmista huolimatta itse elokuva (Valtikka, 2001) oli ihan kunnollinen. Tuotantovaikeuksista huolimatta sellaisen siitä teki Brandon, Robert De Niron ja Edward Nortonin rautainen asennoituminen rooleihinsa. Stepfordin naisissa Oz on kuitenkin uponnut syvälle. Mukaan haalitut tähtinäyttelijät (Kidman, Glenn Close, Matthew Broderick ja jopa Christopher Walken) patsastelevat kuin jossakin välityössä konsanaan.

1970-luku on viime aikoina tehnyt ryminällä tuloaan takaisin tv-sarjalämmittelyiden (Starsky and Hutch, Charlien enkelit) ja supersankareiden (Hulk) voimalla. Nyt on kuitenkin raja mitä ilmeisimmin tullut vastaan, niin vanhanaikainen ja tylsä Stepfordin naiset on kerronnaltaan ja ulkoisilta puitteiltaan. Ehkä viime vuoden huonoin amerikkalainen elokuva.

Arvostelukäytännöt