Spider kotikatsomo

David Cronenberg on pitkään ollut jonkinlaisen kulttiohjaajan maineessa. Hän aloitti uransa hienoilla pienen budjetin kauhuelokuvilla, joista keskeisimpänä on Videodrome - apokalyptinen visio tulevaisuudesta, jossa identiteetti rakentuu kytköksessä mediatodellisuuteen. Siirryttyään suuren budjetin elokuvien pariin Cronenbergin elokuvista kuitenkin katosi se jokin. Burroughsin Alastoman lounaan ja J.G. Ballardin Crashin filmatisoinnit olivat kyllä yllättävän onnistuneita sovituksia vaikeista kulttikirjoista, mutta eivät elokuvan merkkiteoksia.

Keskeisenä teemana Cronenbergin elokuvissa on lähes aina ollut kytkeytyminen. Henkilöt etsivät itseään materian kautta. Cronenbergin maailmoissa identiteetti ja ihminen rakentuu suhteessa keinotekoiseen, mutta materia auttaa vain väliaikaisesti henkiseen tyhjyyteen ja pahaan oloon. Vaikuttaa että Cronenberg on pitkästä aikaa itsekin kuunnellut saarnaansa. Spider on pienen budjetin elokuva. Se ei herkuttele erikoistehosteiden spektaakkelilla vaan käpertyy syvälle ihmismielen syövereihin. Spider on David Cronenbergin paluu takaisin huipulle.

Spider kertoo skitsofreniaa sairastavan miehen paluusta menneisyyteen. Dennis "Spider" Cleg saapuu vanhassa kotikaupungissaan sijaitsevaan avohoitolaitokseen. Pienen muistivihkosensa avulla hän alkaa selvitellä muistojaan, joihin palataan takautumien kautta. Katsoja viedään sairaan mielen sisälle, jossa Spider yrittää punoa pirstoutuneiden muistojensa verkosta ehyttä kokonaisuutta. Spiderin palapelissä äidin väkivaltainen kuolema, isän uusi ilkeä nainen ja vuokraemännän henkilöllisyyskin sekoittuvat. Kaikki palat eivät tunnu sopivan kohdalleen edes väkivalloin.

Cronenberg käyttää säälimättä hyväkseen katsojan sokeaa uskoa kuvan totuuteen ja tässä piilee Spiderin nerous ja toisaalta myös vaikeus. Elokuvan tapahtumat käydään läpi suurimmaksi osaksi Spiderin pään sisällä. Kuvat ja muistot ovat subjektiivisia, Spiderin sairauden muokkaamia. Faktan ja fiktion raja hämärtyy. Tästä näkökulmasta myös Spiderissa Cronenberg palaa kytkeytymisen teemoihin. Erona on se, että Cronenberg ei enää kuvaa ihmisen kytkeytymistä teknologiaan vaan omaan mieleensä ja muistoihinsa. Spider luo muistoistaan rinnakkaistodellisuuden, jonne hän pakenee liian ahdistavaksi käyvää todellisuutta.

Esteettisestikin Spider on erinomainen. Cronenberg on haalinut mukaansa ihmisiä, joiden kanssa hän on aiemminkin työskennellyt ja tästä syntynyt varmuus näkyy myös elokuvassa. Kuvaus ja valaistus on huippuluokkaa. Englantilaisen maiseman arkisuus ja värien riisuminen korostaa ahdistavuutta. Monin paikoin Spider tuo mieleen Edward Hopperin yksinäisyyttä kumpuavat maalaukset. Ihmistenkin keskellä Spider on yksin, mielensä vankina, käpertyneenä sisälleen. Ympäristössä toistuvat seittimäiset kuviot ja rautakehikot ovat allegoria sairaiden muistojen rakentamille kaltereille, joista Spider haluaisi vapautua.

Ralph Fiennes tekee elämänsä roolin Dennis "Spider" Clegginä. Hän kulkee hartiat lysyssä, sivuilleen vilkuillen, eksyneenä. Hänen liikkeensä ovat korostetun hitaita. Koko elokuva on päähenkilönsä näköinen. Cronenberg on tavoittanut elokuvassaan sairaan mielen olemuksen. Vaikeasta aiheesta on syntynyt vaikea ja hieno elokuva. Spider on tinkimätön sairaskertomus sairaan näkökulmasta.