Somewhere kotikatsomo

Kun kiertää kehää, ei auta millä vauhdilla etenee tai miten pollealla ajoneuvolla kaahaa. Päinvastoin mitä kovempi vauhti, sitä nopeammin tulee takaisin siihen mistä lähti, vailla muuta päämäärää kuin kiertää kehää oravanpyörässä. Edessä on vääjäämätön turtuminen, elämän muuttuminen suomalaisen roskaelokuvan levottomaksi vastineeksi eli sisällöllisesti köyhäksi ja tunnekuolleeksi. Kun mikään ei tunnu miltään.

Uraputkessa olevan, A-kastin portteja kolkuttelevan näyttelijän ja Hollywoodin pahan pojan Johnny Marcon (Stephen Dorff) elämä on kasvavasta maineesta, rajusta bilettämisestä ja luksuspuitteista huolimatta henkisesti lähes kuollutta, apatian vaivaamaa ja monotonisen tylsistynyttä. Kun manageri tai PR-apulainen antaa ohjeita, Johnny tottelee, edustaa ja hymyilee käskettäessä. Vapaalla Johnny juhlii, mutta mikään ei kosketa. Jopa makuuhuoneessa strippaavat kaksoset saavat Marcon nukahtamaan.

Marcon elämää vaivaa sama vieraantumisen ja ulkopuolisuuden tunne, jota Sofia Coppola pohjusti jo Lost in Translationissa. Somewheressa aiheen käsittely on entistä symbolisempaa. Kuvaus on erittäin minimalistista ja kamera jää usein staattisesti roikkumaan otoksiin pitkiksi ajoiksi. Myös äänet ovat lähes kauttaaltaan diegeettisiä, eli vain ympäristön taustaäänet ja musiikki kuuluvat, jos kuuluvat. Repliikit ovat lakonisia ja niiden välissä on verkkaisia, jopa vaivaannuttavia hiljaisuuden hetkiä, jotka itsessään toimivat elokuvan teemojen vertauskuvina. Hiljaisuus on kultaa, puhuminen hopeaa.

Coppolan linja on keskivertoa vaativampi, mutta myös palkitsevampi teos, joka vaatii kykyä hiljentymiseen, mutta palkitsee pitkillä, vähäeleisen latautuneilla otoksillaan. Vähemmän on enemmän.

Elokuva pelkästä Johnnysta olisi kuitenkin henkinen kuolema, sillä omin avuin Johnny ei kehity vaan kiertää samaa rataa. Somewheren toinen elementti muodostuu osittain Coppolan omista lapsuuden kokemuksista perheessä, jossa isä on suuren luokan julkkis ja perhe-elämän puitteet ovat tavallista oudommat. Elokuvan dynaaminen moottori, elämää sykkivä sydän ja katsojan ikkuna on Elle Fanningin esittämä Cleo, Johnnyn 12-vuotias tytär, joka äitinsä käytännössä hylkäämänä päätyy asumaan isänsä luo.

Fanning on roolissaan loistava, juuri siinä elämän taitekohdassa, jossa varhaisempi ja viattomampi lapsuus on päättymäisillään mutta teini-ikä ei ole ihan vielä ovella. Gasellimainen Cleo on samaan aikaan sekä isäänsä palvova että tämän huolenpitoa toivova lapsi. Johnny on vieraantunut sekä omastaan että lapsensa elämästä, ja Cleo pyrkii rakentamaan häneltä puuttuvaa perheidylliä muun muassa kokkaamalla isälleen varsin pikkuvanhasti aamupalaa, lapsen ja vanhemman roolien kääntyessä hetkeksi peilikuvaksi. Omalla tavallaan Johnny onkin iso lapsi, jonka on kyettävä kasvamaan.

Somewhere on vahvan eurooppalainen sekä ihmiskuvauksensa niukan koruttomassa tyylissä että tarinansa miljöössä, joista erityisesti korostuu Italiassa kuvattu osuus. Teos saikin ansaitsemaansa huomiota muun muassa Venetsian elokuvajuhlilla, jossa se voitti Kultaisen Leijonan. Kotimaassaan teos ei yleisöä koskettanut samalla tavalla, mikä ei ole toisaalta ihme maassa, jossa hysteerinen suhtautuminen alastomaan ihmisruumiiseen tuotti elokuvalle R-luokituksen. Suomessa elokuva on sallittu ekaluokkalaisillekin siinä tapauksessa, että ekaluokkalainen vain jaksaa elokuvaan keskittyä. Ja ehkä jaksaakin, sillä ei kai oletuksena voi olla, että lapsi kykenee katsomaan vain ADHD-animeroskaa tai hypi-pompi-vetkutusta salamannopeasti välkkyvine leikkauksineen?

Vaikka auteur-sana on ylikäytetty ja sen käyttämisestä pitäisi oikeastaan tuomita raipparangaistus kaikille sitä tarpeettomasti viljeleville, niin Coppolan ja Somewheren kohdalla on vaikea muutakaan termiä keksiä, sillä elokuvan käsikirjoittanut, visioinut ja ohjannut Coppola kertoo niin selkeästi omanlaisensa tarinan omanlaisellaan intiimin hienovaraisella tavalla, että siitä tuskin olisi syntynyt yhtään mitään, jos sen olisi toteuttanut tilaustyönä joku mutkat suoriksi vetävä ja Oscaria kalasteleva tähtiohjaaja. Tosin ajatusleikkinä olisi ollut kiintoisaa nähdä lopputulos, jos käsikirjoitus olisi luovutettu Michael Baylle.