Sinivalkoinen valhe kotikatsomo

Sinivalkoisen valheen kriittisessä tarkastelussa ensimmäiseksi ongelmatekijäksi muodostuvat teoksen nimi sekä tälle asetetut temaattiset tavoitteet. Koska dokumentin markkinointi on kotimaassamme painottunut ymmärrettävistä syistä käsittelyn Suomi-keskeisyyteen ja sen myötä suomalaisuuteen oletetusti liitettyyn eettiseen häpeään, tuntee kyseisten odotusten lataama katsoja auttamatta itsensä petetyksi esimerkillisesti etenevän kerronnan karatessa intiimeistä sankareista ja näiden moraalisista lähikuvista globaalia dopingilmiötä kuvittavaksi koosteeksi. Uuden kehyksen hyväksyvälle kaksituntinen tarjoaa kuitenkin provosoivan argumentin, jonka arvoa ei mitata sentimentaalisessa tehossa vaan hyökkäysvoiman röyhkeydessä.

Lahden tapahtumista ponnistava elokuva sohaisee lähtölaukauksen jälkeen odotetusti Suomen 1970- ja 80-lukujen urheilumenestystä – osion yksityiskohdista moni on mitä ilmeisimmin tietoinen dokumentin jo aiemmin saaman mediajulkisuuden kautta. Sen sijaan, että ilmiötä olisi tämän jälkeen lähdetty analysoimaan yksityiskohtaisesti, pakenee fokus kotimaan ulkopuolelle.

Metodiksi omaksutaan avoin hyökkäys. Syyttävä sormi suuntautuu vuoron perään Neuvostoliittoon, DDR:ään, Italiaan, Ruotsiin ja Norjaan, minkä lisäksi skandaalikisoja verestäviin väläyksiin lisätyt huomautukset muistuttavat toistuvasti myös ei-kotimaisten mitalistien sittemmin julkitulleista käryistä. Isänmaalliseksi urheilufanaatikoksi tunnustautuvan ohjaaja Arto Halosen taustan huomioon ottaen ratkaisu on helppo tulkita patrioottiseksi voimattomuudeksi, joka nakertaa objektiivisen kunnianhimon uskottavuutta.

Uusiutuvien valheiden verkostoksi rakentuva teesi saa loppujen lopuksi kasvonsa menettäneiden urheilijoiden, lääkäreiden ja asiantuntijoiden kameran edessä laukomat lausunnot kadottamaan retorisen voimansa. Tämä on Sinivalkoisen valheen huomattavin meriitti, mutta samalla myös sen sisällön merkitystä tyhjentävä tekijä.

Nyt vain maininnaksi jäävä eettisten ristiriitojen ruotiminen olisikin tarjonnut oivan tilaisuuden aiheen syventämiseen, mistä todistavat ohikiitävään marginaaliin hukkuvat urheilun ja sitä hyödyntävän journalismin kaupallisella symbioosilla herkuttelevat otokset. Kuvat siitä kuinka karpaasit mittailivat miljoona-mitaleidensa mainosarvoa samalla, kun toimittajat juhlivat pikkutunneille asti antisankareidensa uudella nöyryytyksellä ratsastavaa etusivu-uutista, ovat valopilkkuja potentiaalista, joka olisi toiminut rikkaana raaka-aineena kaksinaismoralistisen aineksen jalostuksessa.

Loppuminuuteille jätetty urheilulääketieteen professori Tapio Videmanin – tosin jo vuosia sitten – ilmaisema näkemys istuu samanaikaisesti koko urheilusirkuksen kuin tähän tarttuneen dokumentinkin kyseenalaistavaksi huomioksi. Nykyajan dopingtestit ovat ennen kaikkea urheilumarkkinoita palveleva draamakomponentti, joka mahdollistaa näytelmän hahmojen jakamisen puhtoisiin heeroksiin ja kieroihin huijareihin. Ilman kiellettyjen aineiden antamaa säväystä urheilukoneiston liukuhihnalta sylkemät tarinat menettäisivät antagonistinsa, ja sitä myötä myös suuren osan viehätysvoimaansa.

Lopullisena kipupisteenä dopingista onkin salakavalasti muodostunut bisnekseksi kehkeytyneen kulttuurimuodon elinehto. Vaikka johtopäätös sotii Halosen tietoisesti subjektivoitua lähestymistapaa vastaan, täytyy ohjaajalle nostaa hattua rohkeudesta olla sivuuttamatta mainittua faktaa, jonka yksityiskohtainen käsittely lienee hien, veren ja kyynelten estetiikkaan avioituneelle kansallemme toistaiseksi liian kivuliasta.

Dokumentin dvd-painos sisältää noin 40 minuuttia elokuvan ulkopuolelle jätettyä materiaalia. Hiihtoliiton ja Orionin suhdetta syventävän katsauksen ohella mielenkiintoa voi olettaa herättävän myös Italian naishiihtäjien silloisen päävalmentajan Dario Bellodisen lyhyt lausunto siitä, kuinka Manuela Di Centan maineikas kaatuminen ja loukkaantuminen olivat todellisuudessa tarkkaan harkittua dopingtestien pakoilua valepolvitukien asettelua myöten.