Sido minut! Ota minut! kotikatsomo

Tämä teksti aloittaa sarjan Pedro Almodóvarin elokuvien arvioita, joiden pontimena on kahdeksan Almodóvar-leffan uudelleenjulkaisu resturoituna bluray-muodossa.

Julkaistut elokuvat sijoittuvat pääosin ohjaajan uran alkupuoliskoon, 1980- ja 1990-luvuille, jolloin Almodóvar tuli tunnetuksi suuria intohimoja, absurdeja juonenkäänteitä, mustaa huumoria ja reheviä lavastuksia pursuilevista elokuvistaan.

Ensimmäisenä vuorossa on Sido minut! Ota minut!, trillerimäinen musta komedia Rickysta (Antonio Banderas), joka pääsee ulos mielisairaalasta (tai oikeammin, oikeuspsykiatrisesta sairaalasta), vaanii ex-pornonäyttelijä Marinaa (Victoria Abril) ja vangitsee hänet. Rickyn tavoitteena on saada Marina rakastumaan itseensä ja perustaa perhe hänen kanssaan.

Pakko tunnustaa heti alkuun, tämä elokuva ei kuulu Almodóvar-suosikkeihini. Vaikka synkät ja kieroutuneet juonenkäänteet ovat ominaisia hänen elokuvilleen, tässä elokuvan komediallinen, kepeä tyyli yhdistettynä erotisoituun ja romantisoituun väkivaltaan – suurimman osan ajasta Marina viettää sidottuna joko sänkyyn tai Rickyyn – sekä tarinan suurimpaan käännekohtaan tuntuu irvokkaalta. Elokuvan arviointi moraalisista lähtökohdista käsin on harvoin järkevää puuhaa, eikä sitä ole myöskään elokuvan juonen kirjaimellinen tulkinta, mutta nyt kyse on myös tyylillisistä valinnoista.

Esimerkiksi Almodóvarin 23 vuotta myöhemmin ensi-iltansa saanut Puhu hänelle käsittelee myöskin väkivaltaista, moraalisesti arveluttavaa tekoa, mutta se on kaikella tapaa kypsempi, syvällisempi ja elokuvallisesti ansiokkaampi teos kuin Sido minut! Ota minut! Elokuvan juonikehittelykään ei ole niin monisyistä ja yllätyksellistä kuin ohjaajan monissa muissa töissä. Vaikka moralisoinnit jättäisi sikseen, ei elokuvaa voi missään tapauksessa pitää Almodóvarin parhaimpiin kuuluvana.

Miksi itsenäisistä ja monitahoisista naisrooleistaan tunnettu ohjaaja teki tämän elokuvan? Hän on kertonut haastatteluissa halunneensa kuvata parisuhteen arkea ja suurkaupungin yksinäisten ongelmaa – miten vaikeaa on saada toinen ihminen pysähtymään ja katsomaan, todella tutustumaan itseensä. Kaikki todellisia asioita, mutta ohjaajan tarkoitusperät jäävät tällä kertaa välittymättä elokuvasta, ainakin omalla kohdallani.

Elokuvassa on kaikesta huolimatta nähtävissä monia Almodóvarin teoksille tyypillisiä, uljaita piirteitä – elokuvan merkityksiä, henkilöhahmojen toimintaa ja persoonaa kuvastavat hersyvät värit, hiotut lavastukset ja kamerakulmat sekä näyttelijöiden sielukas heittäytyminen rooleihinsa. Abril on uhmakas, herkkä ja täysin avoin, Banderas lapsenomainen übermacho. Heidän välinen valtakamppailunsa on hieman kuvottavaa ja hieman kutkuttavaa seurattavaa.