Sex in the City kotikatsomo

Lällärirokkari Jon Bon Jovin nimi (ja Bon Jovin elokuussa Suomesta käynnistyvä kiertue?), kotimaisen hittiraina Levottomien suursuosio ja television sinkkusarjojen buumi lienevät ainoat syyt, miksi Sex in the City on katsottu aiheelliseksi julkaista videolla myös Suomessa. Tuntemattoman tv-käsikirjoittaja Roberto Benabibin esikoiselokuvan Little Town kosiskeleva - joskin sisältöä kuvaava - "nimikäännöskin" Sex in the City viittaa suoraan Sinkkuelämää eli Sex and the City -sarjaan, jonka valmistus aloitettiin Yhdysvalloissa 1998 ja jota esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran kesällä 1999 Ally McBealin tauon aikana.

Sex in the Cityn katsojan on lähestulkoon mahdotonta ottaa edes jotain tolkkua siitä, kuka kuudesta kolmekymppisestä sinkkuluuserista pääsee naimaan milloin kenenkin kanssa. Toinen toistensa sängyissä poukkoilevat Jon Bon Jovin miesryhmässä elämäänsä tilittävä baarimikko Kevin, epäonnistunut taiteilija-taksisuhari Adam (Josh Charles), jatkuvasti ripittäytyvä mafioson tytär ja Adamin tyttöystävä ynnä Kevinin rakastajatar Nina (Annabella Sciorra), horjuvalla seksuaali-identiteetillä siunattu Adamin ex-heila ja Annen perään vinkuva Kate (Joanna Going), vanhempi ja pulskempi lesboviettelijätär kuvataideopettaja Anne (Jobeth Williams) sekä estynyt frigidi maalaistyttö Rebecca (Penelope Ann Miller), jota tuntuvat vonkaavan kaikki muut joukkion miehet ja naiset. Sekavaakin sekavampaa, eikös?

Elokuvan juoni on täyttä potaskaa jopa omassa urbaanin sinkkukomedian lajityypissään. Draaman kaaresta ja edes jonkinmoisen tarinan kerronnasta on turha puhuakaan. Henkilöhahmot ovat paperinohuita ja täysin epäuskottavia. Dialogi on täynnä latteuksia, jotka peittoavat Iltalehden iltatyttöjenkin lausahdukset kymmenen nolla. Koko jutun idea tiivistyy loistavasti Jon Bon Jovin repliikkiin: "San Franciscosta pitää, jos kestää sen, että tapaa aina samat kuusi naamaa!"

Edellisen lausuman valossa on toki enemmän kuin terapeuttista huomata, että oma tosielämä tai Levottomien fiktioelämä Suomen Turussa on ihan yhtä antoisaa kuin Amerikan sinkkujen San Franciscossa! Käsittämätöntä hölynpölyä voi myös kernaasti suositella kaikkien aikojen huonoimpien leffojen camp-henkisiin katselmuksiin ja tietenkin mahdollisten Jon Bon Jovi -ihailijoiden intomielisiin fanitapaamisiin.