Cannibal Holocaust kotikatsomo

Italialaisen Ruggero Deodaton pahamaineisin teos Cannibal Holocaust on kulttiasemaan noussut kauhuelokuva, jonka dokumentaarisella otteella kuvatut väkivaltakohtaukset saivat lehdistön aikanaan luulemaan elokuvaa aidoksi snuff-elokuvaksi. Vaikka elokuva on julkaistu Suomessa aiemmin nimellä Kannibaalien polttouhrit (2001), se julkaistaan nyt uudelleen alkuperäisnimellään. Elokuva aloittaa samalla ihmissyöntielokuviin keskittyvän Cannibal-sarjan.

Cannibal Holocaustin kehyskertomuksena on kolmen dokumentintekijän matka Etelä-Amerikkaan. Elokuvantekijät katoavat, ja professori Harold Monroe (lähinnä pornotähtenä tunnettu Robert Kerman) lähtee etsimään heitä primitiiviheimon luota. Monroe saa haltuunsa "dokumentin" ryhmän kohtalosta. Paljastuu, että ryhmän jäsenet kiduttivat ja tappoivat natiiveja tehdäkseen autenttisemman dokumentin, ja lopulta alkuasukkaat suorittivat äärimmäisen brutaalin ja ultraväkivaltaisen vastaiskun.

Erään maailman väkivaltaisimman elokuvan kannibalismi, kastroinnit, kidutukset, sadistiset ja toistuvat joukkoraiskaamiset, naisten paaluun seivästämiset, rintojen silpomiset ja sikiöiden kohdusta repimiset ovat hätkähdyttävässä julmuudessaankin vain fiktiota, ja elokuvantekijöillä on oikeus fiktionaliseen itseilmaisuun. Jokainen voi olla mitä mieltä haluaa kohtausten taiteellisesta arvosta tai niiden tarjoamasta näennäisen yhteiskunnallisesta kritiikistä.

Deodato yrittää alleviivata nykypäivän eksploitaatiojournalismin ja kulttuurien vastakkainasettelun tekopyhyyttä. Deodaton mukaan sivistyneet ihmiset ovat paljon alkuperäiskansoja julmempia ja korruptoituneempia, koska moderni ihminen tappaa ja kiduttaa häikäilemättömän omaneduntavoittelun tai perverssin nautinnon takia, ei ravinnon tai itsepuolustuksen takia. Paradoksaalisesti Deodato itse osoittautuu juuri sellaiseksi ihmiseksi, joista hän ihmiskuntaa jalon pyyteettömästi varoittaa.

Elokuvassa nimittäin kidutetaan ja tapetaan julmasti useita eläimiä, aidosti ja lähiotoksin. Kaiken kukkuraksi jokaista epäonnistunutta ottoa varten jouduttiin rääkkäämään uutta viatonta luontokappaletta, mikäli toistaitoiset näyttelijät eivät onnistuneet lausumaan ontuvia repliikkejään. Eläimiä nyljetään, viillellään ja ammutaan, rimpuilevalta apinalta leikataan osa päästä auki ja sen aivot syödään, kiljuvia sikoja teurastetaan. Seppo Rätyä mukaillen: "Cannibal Holocaust – hyi saatana!"

Elävien olentojen rääkkäämiseen ja tappamiseen "taiteen" nimissä ei ole oikeutusta. On aivan turha vedota tekopyhästi siihen, että kyllähän eläimiä käytetään joka päivä ihmisravinnoksi. Tarkoitus ei pyhitä keinoja, eikä kaikissa asioissa ole harmaata aluetta, vaan selkeä ja ylittämätön viiva mustan ja valkoisen välillä. Elokuvan esityskieltoon julistaminen kymmenissä maissa ei tunnu mitenkään ylimitoitetulta, vaikka Deodato onkin kertoman mukaan myöhemmin katunut eläimien käyttöä.

Se ei ole riittävä puolustus, että Deodaton kohdalla kyse oli autenttisuuden lisäämisestä, eikä sairaiden perversioiden tyydyttämisestä kuten vaikkapa kissansa kuoliaaksi kiduttaneen ja sen päälle masturboineen Teemu Mäen kohdalla. Suoraselkäisemmissä yhteiskunnissa kummankaan ihmistyypin edustajat eivät tekosiensa jälkeen edes kulkisi vapaalla jalalla, saatikka tekisi "taidetta" edes vankilasta tai mielisairaalasta käsin.

Olen nähnyt gore- ja kannibaalielokuvia ensimmäistä kertaa yli kaksikymmentä vuotta sitten, joten läpeensä moraalittomasta sarja-avauksesta huolimatta odotan kuitenkin mielenkiinnolla Cannibal-sarjan jatkoa, toivottavasti eettisemmissä merkeissä. Deodaton tekeleen näin ensimmäisen kerran toistakymmentä vuotta sitten, nyt toista ja varmasti viimeistä kertaa. En suosittele katsomaan Cannibal Holocaustia ainuttakaan kertaa.