Roller Girl kotikatsomo

Ensialkuun kysymys elokuvan maahantuojille: Miksi ihmeessä elokuvan alkuperäisnimi Whip It nimi on ”suomennettu” muotoon Roller Girl? Joko leffan nimi suomennetaan, se jätetään ennalleen tai kehitetään tuplanimi kummallakin kielellä, mutta uuden englanninkielisen nimen keksimisessä ei ole mitään järkeä.

Käsittämättömästä syystä vailla teatterilevitystä Suomessa jäänyt Drew Barrymoren esikoisohjaus perustuu Shauna Crossin osittain omaelämäkerralliseen romaaniin Derby Girl. Ellen Pagen esittämä Bliss Cavendar on tuppukylän tyttö, jonka kautta hänen äitinsä Brooke (Marcia Gay Harden) elää uudestaan omia nuoruuden unelmiaan pakottamalla tyttärensä osallistumaan kauneuskilpailuihin, joihin tämä ei haluaisi osallistua.

Blissin arki muuttuu, kun hän törmää lähikaupungissa järjestettäviin roller derby -kisoihin ja niiden värikkäisiin kilpailijoihin. Roller derbyhän oli vielä 1970-luvulla naisten ammattilaisurheilua, mutta nykyisin kyse on enemmän tai vähemmän amatööritason lajista, jossa kilpaurheilu yhdistyy hauskanpitoon ja eskapististen roolien ylläpitämiseen.

Bliss värväytyy nuoruuden kapinassaan joukkueeseen, pistää rullaluistimet jalkaan ja ottaa taiteilijanimekseen Babe Ruthless. Rullaluisteluderbyissä pärjääminen antaa estyneen ujolle tytölle särmää kyseenalaistaa oma asemansa perheessä, koulussa ja työpaikalla hampurilaisravintolassa, ja oman lisänsä tuo myös ensirakkaus karismaattiseen hulivilirokkariin Oliveriin (Landon Pigg).

Juoniasetelma oman itsensä löytämisestä on vanha ja moneen kertaan toteutettu, mutta toisaalta se on myös yksi niistä narratiivisista arkkityypeistä, joihin koko ihmiskunnan tarinankerrontaperinne perustuu. Oleellista ei olekaan se, mitä kerrotaan vaan se, miten se kerrotaan ja kuinka se tulkitaan.

Ellen Pagen roolisuoritus on totutun herkkä ja sympaattinen, mutta parhaimpaan suoritukseen yltää Marcia Gay Harden, jonka motiivit ovat monitahoisempia ja ymmärrettävämpiä kuin voisi aluksi kuvitella. Vaikka äiti-Brooke on tiukka ja ajautuu rajuihinkin konflikteihin teinityttärensä kanssa, hän ei ole kuitenkaan tarkoita pahaa tai ole yksinomaan oman kunnianhimonsa sokaisema. Blissin perhesiteet ovat ylipäätään monisärmäiset, kuten oikeassakin elämässä.

Sen sijaan monet Blissin joukkuetoverit ja kilpailijat kuten kovaotteinen Juliette Lewis ovat paikoin turhankin yksipuolisia ja stereotyyppisiä hahmoja, joilla on vain harvoin muuta käyttöä kuin komediallisena tai dramatisoivana vipuvartena. Suhde rokkaripoikaan on sen sijaan kuvattu taiten, eikä sitä ole paisuteltu katsojan silmään elämää suuremmaksi, vaikka se sitä erityisesti Blissille on. Pienet eleet kertovat enemmän kuin imelä siirappi.

Kaiken kaikkiaan Whip It On positiivinen, mainio yhdistelmä urheiluelokuvaa, draamaa ja komediaa, joka pysyy hyvin kasassa ja jonka dynamiikka osoittaa, ettei Drew Barrymoren elinikäinen näyttelijänkokemus ole mennyt hukkaan myös kameran toisella puolella.