R.I.P.D. – Haamukytät kotikatsomo

R.I.P.D. – Haamukyttien piti saapua Suomessa valkokankaille, mutta niin vain kävi, että elokuva päätyi suoraan videolevitykseen. Syynä tähän oli elokuvan taloudellinen epäonnistuminen Yhdysvalloissa. Persnettoa tuli melkoisesti, kun 130 miljoonan dollarin budjetilla tehty teos tuotti yli 50 miljoonaa dollaria tappiota.

Syitä floppaamiseen voi olla monenlaisia, mutta toisinaan niille ei ole yhtä suoranaista selitystä. Haamukytät on toki melkoisen lattea ja kliseinen elokuva, jonka komedialliset kohtaukset aiheuttavat lähinnä hymähdyksiä, jonka buddy cop -juoni on samasta puusta veistetty lukemattomien muiden samankaltaisten kanssa ja jonka toiminta on näyttävän mutta persoonattoman näköistä CGI-efektitoimintaa.

Mutta samanlaisia ovat olleet monet muutkin tietokone-efektien ja vaisun, mutta laskelmoidun juonen sisältävät ison budjetin elokuvat, jotka ovat kuitenkin tuottaneet rahaa kahmalokaupalla. Yksinomaan 3D-tekniikan vau-efektiin perustuva elokuvallinen kalkkuna Avatarkin tuotti pari miljardia, vaikka sen juoni oli lapsenomaisen kömpelö variaatio Pocahontasista sekä Tanssii Susien Kanssa -elokuvasta, ja elokuva oli tuplaten niin pitkä kuin sen olisi kannattanut olla.

Avatarin ohjannut James Cameron sekä hittien takuumies Steven Spielberg taannoin ennustivat, että elokuvien tulevaisuus olisi nimenomaan vastaavissa efekti- ja elämysspektaakkeleissa. Haamukyttien floppaaminen antaa kuitenkin omanlaisensa ja positiivisen signaalin siitä, että ison budjetin megaleffoiltakin voidaan jatkossa vaatia muutakin kuin täysin konventionaalista juonen etenemistä, kaikkia miellyttäväksi tarkoitettua kesyä huumoria ja näyttäviä efektejä. Kenties toiveajattelu elää ja suuren yleisön kesähittielokuvien rimaa on saatu nostettua muun muassa Christopher Nolanin kaltaisten ohjaajien toimesta.

Haamukytät ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole täysin epäonnistunut. Siihen ei vain olisi kannattanut haaskata toistasataa miljoonaa, siinä se asian ydin. Ryan Reynoldsin ja Jeff Bridgesin esittämän kyttäkaksikon sanailu on suht sujuvaa, ja Kevin Baconin roolisuoritus hieman erilaisena pahana poliisina on hyvä valinta. Ammattimiehet hoitavat roolinsa ammattimiehen tavoin, ja myös elokuvan ohjaaja Robert Schwentke kykenee suhteellisen sujuvaan rutiinityöhön.

Teoksen juoni korruptoituneista poliiseista, jotka värvätään kuolemansa jälkeen tuonpuoleiseen poliisin erikoisyksikköön metsästämään maan päälle karanneita kuolleita sieluja, on myös ideana kiinnostava. Muutama yksityiskohta kuten kuolleiden sielujen allergisuus kuminalle on absurdiudessaan hupaisa. Tarinan taustoihin ja sisäiseen mytologiaan olisi kuitenkin voinut panostaa vähän enemmän. Ne jäävät joka tapauksessa taka-alalle kun loppukolmanneksen perinteinen rymistelyvaihe kytkeytyy päälle.

Haamukytät on tuotettu ja toteutettu rakenteellisesti riittävän hyvin ja sen katselee kerran läpi sujuvasti. Muistijälkiä se ei silti suuremmin jätä, eikä sitä missään olosuhteissa voi verrata esimerkiksi Ivan Reitmanin ikimuistoiseen klassikkoon Ghostbusters –

Haamujengi (1984), joka on 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen edelleen unohtumaton merkkiteos ja yliluonnollisen komedian mestariteos.