Ravenous kotikatsomo

Olin alle 10-vuotias, kun näin ensimmäisen kerran zombeja television ruudulla siinä joskus vuosituhannen vaihteessa. Silloin seikkailtiin pahamaineisessa Raccoon Cityssä, missä alokaspoliisi Leon S. Kennedy ja opiskelija Claire Redfield ajautuivat elävien kuolleiden limaisiin käsiin. Se laukaisi nälän, joka sai minut ahmimaan zombikulttuuria kaksin käsin. Night of the Living Dead, Dawn of the Dead ja ennen muuta The Return of the Living Dead jättivät ikuisen jälkensä alitajuntaani, ja ajattelin, etten koskaan saisi zombeista tarpeekseni.

Nyt, vuosia myöhemmin, olen pisteessä, jossa jokainen zombielokuva on pikemmin uhka kuin mahdollisuus. Niin oli myös kanadalainen Netflix-elokuva Ravenous, jonka juonikuvaus on kaikkea muuta kuin alkuperäinen. Elokuvassa näet seurataan muutamaa epätoivoista ihmistä, jotka koettavat paeta ihmislihaa himoavien kalmojen kynsistä jossakin päin Quebecin maaseutua. Ainut merkittävä ero esimerkiksi tv-sarja The Walking Deadiin on miljöö, vaikka toisaalta Quebec kyllä muistuttaa vihreine metsineen epäilyttävästi juuri niitä Georgian seutuja, joissa sheriffi Rick Grimes AMC-kanavalla harhailee.

Se, mikä zombeissa yleensä eniten kiinnostaa, on kysymys siitä, mitä zombit ovat – ja miksi. Esimerkiksi The Return of the Living Deadissa elävien kuolleiden epidemia on eräänlaisen salaisen myrkkykaasun syytä, mikä sitoo tarinan tematiikan biologiseen sodankäyntiin. Ravenousissa tätä ei käsitellä kuinkaan. Kriisi on jo niin pitkällä, että katastrofaalinen tilanne on itsestäänselvyys. Voisi tietenkin päätellä, että tällä viitataan ihmiskunnan väistämättömään kohtaloon, joka on jo nyt tuhon oma, mutta sellainen tulkinta ei tunnu kovin kiehtovalta saati alkuperäiseltä.

Vertaus The Walking Deadiin on osuva myös juonen kannalta. Molemmissa tarinoissa nimittäin seurataan alkuun yksittäisiä henkilöitä, joiden tiet yhdistyvät myöhemmin. Ravenousin henkilöistä puuttuu kuitenkin syvyyttä, sillä elokuvassa on sen kestoon nähden melko vähän dialogia, ja vaikka hahmoja voi toki kehittää myös vuorosanoitta, tässä keskitytään lähinnä väkivaltaan ja selviytymistaisteluun. Henkilöiden elinkaaret ovat sen lisäksi niin lyhyitä, etteivät katsojat ehdi tutustua heihin erityisen hyvin.

On mielenkiintoista, että tällaisia mielikuvituksettomia zombielokuvia tehdään yhä. Vähintään yhtä mielenkiintoista on, että niitä myös katsotaan yhä. Kun katsojana seuraan zombielokuvaa, joka on kuin toisinto muista zombileffoista, olenko itse se elävä kuollut nojatuolissani? Kuuman ihmislihan sijaan janoan toki jotakin muuta, esimerkiksi sipsejä, mutta aivotoiminnaltani olen silloin melko lähellä sellaista eläimellisesti kiljuvaa ruumista.

En tiedä sellaista kauhun alalajia, joka olisi kuluneempi kuin zombit. Eräs sellainen voisi olla Paranormal Activityn aiheuttama yliluonnollisen kauhun villitys, mutta sekään ei toisaalta ole ilmiönä yhtä mielikuvitukseton kuin nämä Ravenousin kaltaiset teokset, jotka piiskaavat kuollutta hevosta vuosikymmenestä toiseen. Ei Ravenous silti mitenkään äärimmäisen surkea elokuva ole, mutten rohkenisi suositella sitä muille kuin niille katsojille, joilla on yhä edelleen se zombin mentävä aukko sielussaan.