Rahalla saa – Luksuselämää kotikatsomo

Jens Lapidus on ruotsalainen puolustusasianajaja, joka on jalostanut kontaktinsa alamaailman kanssa menestyksekkääksi romaanitrilogiaksi. Daniel Espinosa ohjasi trilogian aloitusosan pohjalta sujuvan trillerin Rahalla saa (2010), jossa kauppatieteiden opiskelija Johan ”JW” Westlund (Joel Kinnaman) ryhtyi kokaiinikauppiaaksi helpon rahan toivossa. Babak Najafin ohjaamassa jatko-osassa (2012) sukellettiin entistä syvemmälle Tukholman multietniseen alamaailmaan.

Trilogian päättää Rahalla saa – Luksuselämää (2013), jonka on ohjannut Ruotsin nuoriin ohjaajalupauksiin lukeutuva Jens Jonsson. Edellisen elokuvan tapahtumista on kulunut reilu vuosi. Tarinan keskiössä ovat nyt vankilasta vapautunut Jorge (Matias Varela) ja serbimafiaa johtava Radovan (Dejan Cukic). Kinnamanin JW on juonen kannalta edelleen merkittävässä roolissa, mutta läsnä vain muutamassa kohtauksessa. Uusia henkilöitä ovat Radovanin tytär Natalie (Malin Buska) ja rikollisliigan sisäpiiriin soluttautuva poliisi Martin (Martin Wallström).

Iranilaistaustaisen Najafin ohjaama Rahalla saa 2 oli tyylillisesti lähes minimalistinen rikosdraama, jossa ammattirikollisen elämä näyttäytyi ankarana eloonjäämistaisteluna. Umpiruotsalaisen Jens Jonssonin konventionaalinen ohjaus on tyystin toisesta maailmasta kuin Najafin tiukka katurealismi. Toisin kuin edeltäjänsä, Jonsson on hakenut inspiraatiota pikemminkin Hollywoodista kuin Ruotsin yhteiskunnallisesta todellisuudesta.

Kakkososaa oli kirjoittamassa Peter Birro, joka tuli tunnetuksi uraauurtavien Hammarkullen- ja Det nya landet- televisiosarjojen käsikirjoittajana. Jonssonin elokuvassa Birro ei ole mukana. Tarinaa kuljetetaan nyt laveammin ja laiskemmin. Kahden aikaisemman elokuvan rosoisesta käsivarakuvauksesta vastannut Aril Wretblad on myöskin saanut lähteä. Hänet on korvannut Jonssonin tyylitellyn Pingiskingin (2008) kuvannut Askild Edvardsen.

Elokuvan alkupuolella ero edeltäjään tuntuu valtavalta tason ja intensiteetin laskulta. Mustavalkoiset takaumat saattavat ehkä selkeyttää paikoin sekavaksi yltyvää ja monessa aikatasossa liikkuvaa juonta, mutta tyylikkäitä ne eivät ole. Juonen kannalta keskeisen, kymmenminuuttisen ryöstökohtauksen jännite löystyy epäonnistuneen musiikinkäytön vuoksi. Jonssonin olisi kannattanut katsoa tarkemmin esimerkiksi Michael Mannin Heatin (1995) tai Ben Affleckin The Townin (2010) vastaavat kohtaukset.

Jonsson kuitenkin parantaa juoksuaan loppua kohden. Parhaimmillaan hän on tehdessään avoimen perinnetietoista mafiaelokuvaa. Komeaa oopperallisuutta on erityisesti serbimafian jakautumiseen liittyvissä kohtauksissa. Radovanin Natalie-tyttären muodonmuutos hemmotellusta opiskelijatytöstä täysiveriseksi gangsterikuningattareksi on kutkuttavaa seurattavaa.