Pride and Glory kotikatsomo

Sinivuokkojen hairahtumisesta kaidalta laveammalle tielle on tehty lukuisia elokuvia. Koruttomimmillaan nämä kovaotteiset tarinat ovat olleet hyytäviä madonlukuja niin lainvartijoiden kuin koko yhteiskunnan häilyvistä oikeus- ja moraalikäsityksistä. Sitten William Friedkinin mestarillisen Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985) jälkeen on lajityypin saralla tahkottu lähinnä puuduttavan tasaista jälkeä.

Training Dayn (2001) ja Dark Bluen (2002) kaltaiset elokuvat ovat toki erottuneet massasta ja kyenneet löytämään omaa sanottavaa kuluneeseen tarina-aihioon poliisien korruptiosta ja keskinäisestä, lähes pyhät mittasuhteet saavuttaneesta lojaaliudesta. Yhtä lailla lajityypissä on aurattu myös syvimpiä pohjamutia, varsinkin viimeisimmän vuoden aikana. Keanu Reevesin haahuilemaan Street Kingsiin sekä Al Pacinon ja Robert De Niron pönöttämään Oikeuden kasvoihin verrattuna Pride and Glory asettuu sentään katsottavien poliisielokuvien tasolle.

Mitään uutta tai omaa Pride and Glory ei poliisien pyssyjen paukutteluun tuo. Neljä jeparia saa surmansa hämärissä olosuhteissa. Poliisipäällystön kuuluva Francis (Jon Voight) painostaa rehtinä tunnetun poikansa Rayn (Edward Norton) mukaan tapahtumia tutkivaan tiimiin. Verilöylyn jäljet vievät  Rayn veljen (Noah Emmerich) johtamaan poliisipiiriin, jossa kepulikyttien toimintaa johtaa veljesten kovaotteinen lankomies Jimmy (Colin Farrell).

Elokuva on suoraviivainen ja asetelmissaan perin yksiulotteinen, jopa siinä määrin, että inhimillistä kosketuspintaa ei ole nimeksikään syventämään tarinaa tai sen henkilöitä. Kaksituntisessa junnaamisessa on silti hetkensä, kiitos nimekkään näyttelijäkaartin rutiininomaisen mutta osaavan työskentelyn sekä elokuvan alusta loppuun kantavan rajun asenteen, jossa väkivalta edustaa ainoaa kommunikointitapaa. Kova äijämeiningin yritys tosin lipsahtaa paikoin tahattoman komiikan puolelle varsinkin elokuvan lopussa, kun Rehti-Ray ja Julma-Jimmy ottavat mittaa toisistaan perinteisellä nyrkkitappelulla.

Ensimmäistä isoa elokuvaansa tehneen Gavin O'Connorin ohjaus ei kuvastoltaan ja kerronnaltaan juuri erotu New Yorkin tinanappeja käsittelevistä poliisisarjoista. Perusasetelmassaan puntaroida veljessuhteita, lojaliteettia ja oikeutta Pride and Glory muistuttaa James Grayn We Own the Nightia (2007). O'Connorin kyvyt rakentaa henkilöhahmoistaan kiinnostavia ja uskottavia ei kuitenkaan yllä lähellekään Grayn taitoa istuttaa tähtikasvoja vakuuttavasti rujon miljöön toimijoiksi. Tämä on sikäli sääli, sillä Jon Voightin, Edward Nortonin, Colin Farrellin ja Noah Emmerichin muodostamaa näyttelijälatausta ei elokuviin kovinkaan usein onnistuta saamaan. Tosin suuretkaan nimet eivät ole tae onnistumisesta. Siitä Pacinon ja De Niron Oikeuden kasvot oli ikävän puistattava muistutus.