Pitkä kuuma kesä kotikatsomo

Meneillään oleva vuosi on ollut kotimaisen elokuvan saralla antoisa. Ei pelkästään siksi, että suomalainen yleisö on löytänyt kotimaisen elokuvan, vaan myös siksi, että kotimaisen elokuvan kirjo on ollut ilahduttavan rikas. Varsinkin oma populaarimusiikkimme on ollut hyvin edustettuna elävissä kuvissa ja vieläpä varsin rock-henkisesti. Timo Koivusalo nostalgisoi tarinansa oman aikansa rock-miehistä Tapio Rautavaarasta ja Reino Helismaasta, Perttu Leppä kertoi hauskasti fiktiivisen tähdenlentotarinan rock-bändi Kalle Päätalosta ja Pekka Lehto teki jotain sellaista, jota kukaan ei olisi uskonut: kuvasi Andy McCoyn arkea. Niin - ja paraikaa Markku Pölönen tekee elokuvaa Rauli Badding Somerjoesta. Kun tie on kuuma, sillä kannattaa tallustaa.

Kun urpo stadin reppana Patu (Unto Helo), joutuu äitinsä työn myötä muuttamaan "keskelle ei yhtään mitään" eli Pohjois-Karjalaan Joensuu-nimiseen kaupunkiin, on poika arvatenkin alamaissa. Rock-lyriikoita pöytälaatikkoon rustaava Patu tapaa kuitenkin kesätyössään hautuumaan nurmikoita nyhtäämässä paikallisen pikkukingin, Lajusen (Mikko Hakola) ja eipä aikaakaan, kun stadin poika on vihitty paikalliseen rock-yhteisöön. Stadin pojan vinkeillä viritetään bändi, Kalle Päätalo.

Kenellepä nuoruudessaan kitaraa rämpyttäneelle autotallilegendalle ei tämä maailma olisi tuttu. Juodaan keskaria, uhotaan naisjutuilla ja haaveillaan maineesta ja mammonasta. Monelle, kuten allekirjoittaneelle, tämä nuoruuden aika oli merkittävä kasvuprosessi. Vaikka suurimmalle osalle nuoruutensa kitarasankareista on jäljelle jäänyt vain hauskat muistot ja alitajuiset haaveet menestyksestä, niin pieni osa heistä on päätynyt sille menestyksen kuumalle tielle. Perttu Lepän visioima Kalle Päätalon matka Tavastian lavalle on kuin monen aikuistuneen rämäpäänuoren illuusio-odysseia.

Pitkän kuuman kesän voisi helposti luokitella nuorisoelokuvaksi ja tottahan nuorisoa imeviä elementtejä tarinasta löytyykin, sillä onhan rockin ilmaisukieli ajasta ja paikasta vapaata, niin sanotusti universaalia. Mielenkiintoisimmillaan elokuva on kuitenkin ajan ja hengen kuvana. 80-luvun alun suomirockin kulta-aika kirjoitti vuosikymmenen historiaa enemmän kuin moni vanhemman sukupolven edustaja uskaltaa edes ajatella, ja Joensuu oli yksi tuon ajan merkittävimmistä rock-keskiöistä.

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei Pitkää kuumaa kesää pidä katsoa haudanvakavasti etsien siitä merkittäviä yhteiskunnallisia tarkoitusperiä. Tällöin elokuva onnahtaa pahasti, sillä viihteen leimalla tehtyä elokuvaa ei ole edes tarkoitettu kulttuuriyhteiskunnalliseksi analyysiksi. Mutta rehellisenä revityksenä niille, jotka ovat olleet niitä autotallilegendoja, elokuva antaa mukavan ja leppoisan paluun elettyyn aikaan ja toteutumattomiin unelmiin sekä sallii huumorin purskahdukset myös kaikille ei autotallilegendoille, niin nuorille kuin vanhoillekin.

ks. ensi-ilta sekä ohjaaja Perttu Lepän haastattelu