Philadelphia kotikatsomo

Vuonna 1993 Jonathan Demme oli yksi Hollywoodin kuumista nimistä. Pari vuotta aiemmin hänen psykologinen trillerinsä Uhrilampaat (1991, The Silence of the Lambs) oli vastoin kaikkia Oscar-gaalan perusperiaatteita putsannut palkintopöydän.

Seuraavaksi esitän puhtaan arvauksen. Demme ihastui kultaiseen patsaaseen. Hän halusi toisen ja päätti ohjata Philadelphian (1993).

Juonessa hyvä kohtaa pahan. Huippulakimies epäilee saaneensa kenkää sairastamansa AIDSin vuoksi. Vääryys on korjattava ja elokuvissa lakitupaa pätevämpää pienen ihmisen puolustajaa ei olekaan.

Parituntinen oikeussalidraama ei pyydä itkemään. Se rukoilee kyynelkanavien aukeamista. Moraalieepoksen sankarit ja viholliset ovat vanhan ajan supersankarityyliin kuin kaurismäkeläisiä köyhiä ja porvareita ilman komiikkaa.

Huumoria esiintyy, mutta sen tehtävänä on osoittaa, miten hyväntuulisia, elämäniloisia ja miellyttäviä sankarimme ovat. Ajoittaiset tepastelut moraalisesti epäilyttävälle sektorille tehdään tarkoituksenmukaisesti ja opettavaisesti.

Philadelphian vakuuttavuuden määrittää täysin se, lankeaako sen myötähäpeään asti naurettavaan manipulointiin.

Jos unohdetaan Demmen totaalinen kykenemättömyys sanoa ei nyyhkytykselle, on hänen vankasti henkilökeskeinen ohjaustyylinsä kuvallisesti varsin miellyttävää. Hahmot keskustelevat paitsi toistensa myös kameran eli katsojan kanssa.

Joe Miller (Denzel Washington) pyytää vähän väliä selittämään asioita itselleen niin kuin olisin kuusivuotias. Käsikirjoituksesta kumpuava ohjenuora on tuotu myös kuvakerronnan kärsittäväksi.

Kornin saarnan pitävät kasassa lähinnä mainiot roolisuoritukset, jotka kaikista kirjoituksellisista sudenkuopistaan huolimatta ovat verrattain inhimillisiä ja tasapainoisia. Tämä on pieni ihme, sillä ylimmän kerroksen väki on kuvattu demonisella visvalla.

On sääli, että elokuvassa käsitellään näin tökerösti periaatteellisella tasolla sekä tärkeitä että mielenkiintoisia teemoja aina seksuaalisuudesta ihmisarvoon. Niitä heitellään suorasukaisesti ilmoille kuin täkyinä kolmatta itkuliinaa tuhrivalle nyökyttelijälle.

Kenellekään ei voi jäädä Philadelphian jälkeen epäselväksi, kuinka pahoja ja rasistishomofobisen vanhoillisia hyvä veli -klubien pyörittämät korporaatiot ovat. Draama laimenee, kun pienen ja sympaattisen ihmisen ja myrkyllisen lakifirman välinen vastakkainasettelu on näin mustavalkoista. Ajoittain tuntuu siltä, että en vain tajunnut vitsiä.