Pahan vanki kotikatsomo

Ainakin itselleni tuntemattoman ohjaajan, Jonathan Darbyn, elokuva Pahan vanki edustaa tyhjänpäiväistä trilleriviihdettä, jossa upotaan kliseiden ja kaavamaisuuksien loputtoman toiston suohon jo alkumetreillä. Tapahtumat arvaa etukäteen sellaisella varmuudella, että sitä jo toivoisi olevansa väärässä. Tässä trillerissä rintamalinjat on piirretty käsikirjoitukseen niin paksulla tussilla, että itse asiassa omaperäiset ideat elokuvan lopussa olisivat varmaan pelästyttäneet pahemmin kuin päähenkilöiden pakolliset, pitkitetyt yhteenotot. Näyttelijätyöltään naisroolit (Paltrow ja Lange) tekevät Pahan vangista kuitenkin sen verran siedettävää katsottavaa, että suuremmilta irvistyksiltä välttyy - näin ainakin, jos jotain myönteistä pitää tästä tekeleestä vääntää. Tai miten senkin nyt ottaa, sillä Lange kuluttaa vanhoja maneereitaan tavalla, josta orastava camp-henkikään ei ole kaukana.

© 1998 TriStar

Helen (Gwyneth Paltrow) elää auvoisessa avoliitossa poikaystävänsä Jackson Baringin (Johnathon Schaech) kanssa. Helen tulee raskaaksi, jolloin pariskunta muuttaa maaseudulle, Jacksonin kotitilalle Kilronaniin, Virginiaan. Komeaa kartanoa emännöi Jacksonin äiti Martha Baring (Jessica Lange). Helen ja Jackson menevät naimisiin ja elämä on ihan kivaa, mutta mitä pidemmälle Helenin raskaus etenee sitä omituisemmaksi Martha muuttuu eikä enää ole Helenille mikään herttainen anoppi. Paljastuu myös, että menneisyys kätkee taakseen varsin kyseenalaisia asioita.

Pahat, pulmuset ja pökkelöt

Pelkistetysti Pahan vanki kärsii monista huonon trillerin perusongelmista. Sen käsikirjoitus on kiusallisen ennalta arvattava ja tylsä, henkilöhahmot ristiriidattoman latteita, ohjaus on ponnetonta, dialogi typerää ja kokonaisuus kaikessaan kaavamaisuuden kangistama. Esimerkiksi Langen esittämän äidin salakavaluutta korostetaan tupakan poltolla ja viinan litkimisellä niin, että kliseisen kerronnan lastut vain roiskuvat, kun taas kirkuvan luisevan Paltrow’n Helen on viaton kaupunkilaispulmunen, joka kuitenkin lopussa pistää hankalan anopin ojennukseen - melkein puolitoistatuntisen, kiduttavan ylipitkän pohjustuksen, käsittämättömien yhteensattumien ja jonninjoutavien juonenkäänteiden jälkeen.

Johnathon Schaechin epäkiitollisena tehtävänä on näytellä Pahan vangin yksitotista miespökkelöä, joka pällistelee kahden naisen välillä tajuamatta asioiden kulusta tuon taivaallistakaan. Mitenkään yliarvioimatta miehistä järjenjuoksua olisi Schaechin Jackson Baringin pitänyt jo elokuvan alkupuolella alkaa epäillä äitinsä mielenterveyttä. Sen verran epätasapainoiselta kartanon rouva ensi näkemältäkin vaikuttaa kaikessa maireassa olemuksessaan. Jos Jackson poloinen olisi heti todennut äidistään, että hullu akka, niin olisi tämäkin teennäinen trilleri jäänyt tekemättä. Luultavasti Jackson on jollain tavalla ja jossain merkityksessä hahmoteltu elokuvan objektiksi, johon naisten toiminta kohdistuu, mutta en jaksanut oikein paneutua tuohon pointtiin, koska pelkään, että sepustukseni menisi silloin jo ylitulkinnan puolella tai jotain.