Our Brand Is Crisis kotikatsomo

Our Brand Is Crisisin kaltaisia elokuvia katsoessaan tulee olo, ettei Yhdysvallat ole ikinä tehnyt mitään hyvää maailmalle. Nykyään tiedämme kuinka amerikkalaiset auttoivat eteläamerikkalaisia sotilasjunttia nousemaan valtaan pönkittääkseen omaa sokeaa ideologiaansa. Haluaisin jättää politikoinnin kesken kirjoittaessani viihteeksi tarkoitetusta elokuvasta, mutta tämän elokuvan suurin ansio lienee siinä, kuinka se muistuttaa Donald Trumpin oranssitupeista peilikuvaa: se yrittää olla älykäs, manipuloi halpamaisesti, korostaa amerikkalaisten suuruutta vertailemalla mahtivaltaa alkeelliseen banaanivaltioon, ja muuttuu loppujen lopuksi kömpelöksi ja säälittäväksi farssiksi.

Jane Bodine (Sandra Bullock) on julkisuudesta vetäytynyt poliittinen neuvonantaja, joka saadaan houkuteltua vielä yhdelle keikalle Boliviaan kampanjoimaan entisen presidentin Pedro Castillon (Joaquim de Almeida) puolesta. Pökkelön elitistin imagon muuttaminen ei ole helpoimmasta päästä, varsinkaan kun Bodinen kilpakumppani Pat Candy (Billy Bob Thornton) kampanjoi vastapuolella.

Elokuva perustuu löyhästi Bolivian vuoden 2002 presidentinvaaleihin, joissa entinen presidentti Gonzalo Sánchez de Lozada valittiin uudestaan, ja näistä vaaleista tehtyyn Rachel Boyntonin ohjaamaan dokumenttiin. Totuudella ei kuitenkaan ole erityisemmin sijaa elokuvassa, sillä se on vain huonosti kirjoitettu siloteltu Hollywood-draama. Siinä ei kenties olisi suurta ongelmaa, jos elokuva olisikin vain nautittavan viihdyttävä, uuskolonialistisen piiloviestin sisältävä valkoisen miehen taakkaa hölmösti paisutteleva tarina, mutta kun se yrittää olla älykäskin.

Älykkyyttä, jopa jonkinlaista säälittävää realismia yritetään vakuuttaa katsojalle kaikin mahdollisin halpamaisin keinoin. Sandra Bullockin parin ilmeen roolisuoritus yrittää luoda hahmonsa ympärille kyynisyyden ja välinpitämättömyyden auraa, mutta samalla jättää oven auki henkiselle kasvamiselle, yhteiskunnallisen vääryyden tajuamiselle – tässä menee kaikki pieleen. Yhtäkkiä tarkoitus onkin näyttää, kuinka ikäviä kyyniset amerikkalaiset ovat, kuinka väärin on heidän mennä sorkkimaan toisten valtioiden asioihin – kivan liberaalia ideologiaa siis. Mutta ai niin, se banaanivaltiohan on stereotyyppisesti kuvattu korruptoitunut kehitysmaa, jonka ainoa tehtävä elokuvassa on näyttää, kuinka ikävästi asiat ovat.

Kyynisyys on läsnä elokuvassa, mutta sitä ei yritetä ymmärtää. Mielipiteiden ohjaaminen sujuu sormia napsauttamalla, tyhmät maalaiset uskovat kaikki lupaukset, mitä heille vain syötetään. Kenties elokuva yrittää olla jonkinlainen allegorinen kuvaus populismista ja sen vaaroista, mutta siinä ei kylläkään ole mitään uutta, kymmenen uutisista oppii enemmän.

Tyylilaji yritetään ajoittain muuttaa jopa farssiksi, ja se vie elokuvalta viimeisetkin uskottavuuden rippeet. Bodinen ja Candyn kilpailu on kuin pienten lasten hiekkalaatikkoleikkiä, ja nähtäväksi hienoksi tarkoitettu vertaus politiikan lapsellisuudesta ja typeryydestä kaatuu omaan tyhjyyteensä.

Elokuvan tekijät eivät tunnu edes nähneen yhtäkään hyvää politiikan kyynisyyttä kritisoivaa elokuvaa, niin kauttaaltaan kömpelö tämä suoritus on. Our Brand Is Crisis on hyvä osoitus siitä, kuinka niin politiikka kuin siitä kertovat tarinatkin pitäisi jättää niille, jotka eivät sorru halpamaiseen tunteisiin vetoamiseen ja meuhkaamiseen.