Oopperan kummitus kotikatsomo

Musikaali ei ole helpoin elokuvan laji. Hollywoodin kultavuosien kukoistuksen jälkeen genre on päässyt melkoisesti hiipumaan. Silloin tällöin tuotetaan musikaali, joka onnistuu vetoamaan suureen yleisöön. Viime vuosien esimerkkejä ovat tähtiä vilisseet Moulin Rouge ja Chigago. Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummituksen sen sijaan soisi jääneen sinne, minne se kuuluukin: näyttämölle.

Joel Schumacherin ohjaama Oopperan kummitus perustuu Andrew Lloyd Webberin vuonna 1986 ensi-iltansa saaneelle samannimiselle suosikkimusikaalle. Musikaali sai odottaa filmatisointiaan lähes 20 vuotta. Ensimmäinen oopperan kummituksen tarinasta tehty elokuva se ei ole. Alkuperäistarinan eli Gaston Lerouxin kirjan pohjalta filmatisointeja on tehty useita, viimeisin vain muutama vuosi sitten. Kulttiklassikon asemassa lienee vuodelta 1925 oleva Lon Chaneyn tähdittämä versio.

Andrew Lloyd Webber muokkasi alkuperäistarinaa musikaaliinsa. Muutokset ovat mukana elokuvassakin. Romantiikkaa on korostettu saaden kummituksen tarinasta pateettinen kolmiodraama. Kummituksesta on tehty mustasukkainen säveltäjänero, joka saa innoituksen enkelimäisesti laulavasta Christinestä (Emmy Rossum). Yhtymäkohtia ei tarvitse hakea kaukaa: Lloyd Webber sävelsi musikaalin silloiselle kihlatulleen Sarah Brightmanille, jonka ääneen oli rakastunut.

Selvää toki on, että musikaalissa viljellään musiikkia, mutta Oopperan kummitus tekee sitä puuduttavuuteen asti. Esimerkiksi kummituksen mahtipontinen tunnussävelmä soi komeasti, mutta silti musiikissa soisi olleen enemmän vaihtelua. Koko elokuvan aikana tuntuu soivan suunnilleen neljä sävelmää, joita renkataan uudestaan ja uudestaan. Elokuvan tekijöiden vikahan tämä sinänsä ei ole, koska musiikki on kotoisin Lloyd Webberin teatteriversiosta. Laulamisen motivoiminen jää köykäiseksi. Lauluun puhkeamiselle ei tarvita syytä, ja laulettu dialogi kuulostaa paikoitellen falskilta. Oopperamaisen laulamisen yhdistäminen kasaripoppimaiseen syntikkataustaan tökkää myös korvaan aluksi.

Monet näyttelijöistä ovat oivallisia rooleissaan. Koomista oopperadiivaa näyttelevä Minnie Driver on vaikuttava. Myös pääpari, mystinen kummitus ja suloinen Christine, onnistuvat tekevän välillään huokuvan vetovoiman näkyväksi. Hyvistä näyttelijävalinnoista huolimatta henkilöhahmot jäävät teatterimaisen pahvisiksi. Oikeilta henkilöiltä he eivät vaikuta – vaan näyttelijöiltä esittämässä näytelmää. Elokuva ei pääse irti teatterimaisesta ilmaisusta muutoinkaan. Varsinkin joukkokohtauksissa kameran staattisuus ja leikkausten vähäisyys saa menon vaikuttamaan siltä kuin katsoisi esitystä teatterin katsomossa.

Kolmen dvd:n julkaisussa on mukana runsaasti lisämateriaalia. Mukana on mm. dokumentteja sekä musikaalin alkuperäiset promovideot. Nämä Sarah Brightmanin tähdittämät videot ovat nostalgisessa 1980-luvun tyylissään ja liioitellussa dramaattisuudessaan suorastaan kulttikamaa. Myös taustoittavat ja tuotantoprosessia esittelevät dokumentit ovat kiinnostavia.

Näyttämömusikaalit ovat ihania – näyttämöllä. Näyttämöllä myös epäuskottavuudet ja pikku mokat annetaan helpommin anteeksi. Lavamusikaalin filmatisointina oopperan kummitus on onnistunut, sillä alkuperäismusikaalin henki on vahvasti läsnä. Andrew Lloyd Webberin suureellisen tyylin ystäville sitä voi suositella vaikkapa vain musiikkinsa vuoksi. Erillisenä elokuvallisena taideteoksena se ei kuitenkaan toimi, sillä napanuora esikuvana toimineeseen musikaaliin ei ole irronnut. Elokuvassa Oopperan kummituksen teatraalinen suureellisuus näyttää huvittavalta. Elävällä kuvalla ei kyetä luomaan näyttämön lumoa.