Norsemen: Season 3 kotikatsomo

Idyllisessä pohjolassa, kaukaisessa ajassa sijaitsee Norheimin kylä. Siellä viikingit tekevät, mitä viikingit osaavat parhaiten: haistattelevat toisilleen milloin hiustyyleistä, milloin pikkuisista sotamiekoista. Toksinen maskuliinisuus ja vehnäolut virtaavat litroittain, kun Norheimin asukkaat koettavat selvitä arjestaan. Jokainen on, ainakin omasta mielestään, maailman kovin viikinki, mutta todellisuudessa oikeastaan kukaan ei tiedä, miten mystistä viikinkielämää kannattaisi elää.

Kahdella aiemmalla kaudella Norsemen laittoi käsikirjoittajien hahmotteleman tarinakaaren pakettiin sen verta tiiviisti, että kolmas kausi sijoittuu kronologiassa aikaan ennen ensimmäistä kautta. Uudella nollapisteellä kelpaa houkutella tuoreita katsojia, koska kausi ei edellytä minkäänlaista tietämystä kahden muun kauden tapahtumista.

Viikinkien seikkailut hyödyntävät komediaspektrissään tehostettua vaivaantumista. Reppanat hahmot saavat jopa kaikista yksinkertaisimmat arkiset asiat, kuten vessassa siististi käymisen tai loogisen puheen pitämisen, menemään niin banaalisti pieleen, että katsojalle tulee pakostakin epämukava olo. Sitten katsojan tunnesäiliöön tungetaan vielä hiukan lisää nolostusta, kunnes paineen alla oleva säiliö repeää ja sivutuotteena syntyy holtitonta ääntä – naurua. Samalla keinolla ovat naurattaneet niin Monty Pythonin lentävä sirkus kuin The Office kaikista absurdeimmissa pölhöyksissään.

Norsemenin esiosakauden keskiössä on kylän hyödyttömimmän reppanan, Ormin (Kåre Conradi), valmistautuminen häihin. Vaimoksi on lupautunut Frøya (Silje Torp), sillä ehdolla, että kylän päällikkö ottaa naisen mukaan jokaiselle tulevalle ryöstöretkelle. Ei sitä muuten jaksa katsella Ormia loppuelämää. Kauden vitsiytimessä on, ettei kukaan oikeastaan pidä kaksikon liittoa hyvänä ideana, mutta silti koko kylä leikkii kollektiivisesti innostunutta. Eihän päällikön veljenä tunnettu Orm saa jäädä nolosti poikamieheksi.

Hääsekoilu eroaa aiemmista kausista merkittävästi huumoriltaan. Kun muilla kausilla Orm edustaa noloa pölhöä, jota peilataan järkähtelemättömiin ”oikeisiin sotureihin”, tällä kertaa kummallisen hääparin takia koko kylää nolostuttaa melkoisesti. Kerronnan kannalta sitä on tulkittu ongelmallisesti siten, että jokainen hahmo on jonkinlainen variaatio samasta arkkityypistä. Kaikki ovat vaivaantuneita ja käyttäytyvät kummallisesti, eikä kukaan tiedä, miten päin pitäisi olla.

Yksipuolisten arkkityyppien takia kaudesta puuttuu sen kaipaama kontrasti. Komediassa jokainen hahmo ei voi olla maailman parhainta läppää paukuttava vitsiniekka, koska tällöin kukaan ei erotu edukseen. Vastaavasti ilman kontrastia Norsemenin vaivaantuneet ja vaivaannuttavat reppanat puuroutuvat tasapaksuksi velliksi. Jaksosta toiseen pyöritetään samaa vitsiä, jossa kukaan ei halua hääjärjestelyistä huolimatta olla tekemisissä Ormin kanssa. Identtisiin nauratusyrityksiin turtuu nopeasti.

Ratkaisu hämmentää, koska varhaisemmilla kausilla hahmoilla on ollut selvästi toisiaan tukevia rooleja, joilla on kontrastin kautta purettu vitsejä ja vaivaannuttavia sattumia. Samalla arkipäiväiset tapahtumat on osattu viedä riittävän syvälle absurdiuden päähän, kuten palkkaamalla viikinkikylään taiteellinen johtaja, mikä itsessään on jo vahvasti kontrastinen asettelu. Vastaava oivaltavuutta, jossa viikinkiaikaa ruotiva käsikirjoitus valjastetaan purkamaan tämän päivän vakiintuneita käsityksiä kulttuurista ja yhteiskuntajärjestyksestä, ei kolmoskaudelta löydy.