Noiduttu kotikatsomo

Psykoanalyysista puhutaan, kun ihmisen mieltä painavat asiat ensin identifioidaan, jonka jälkeen ne selvitetään puhumalla. Tämän seurauksena henkilön ongelmien pitäisi poistua ja normaali elämä voi jälleen alkaa. Tämä on tietenkin varsin yksioikoinen kuvaus tuosta kaikkein mielenkiintoisimmasta psykologian alasta, mutta samaan käsityksen pääsee, kun katsoo VHS-uusintapainoksena julkaistua Alfred Hitchcockin Noiduttua (USA 1945).

Sanomattakin on selvää, että 2000-luvun hienostuneessa maailmassa Hitchcockin ja hänen tuottajagurunsa David Selznickin kuvaamat psyykkisesti ongelmaiset potilaat ovat oikeasti sairastuneiden siivoja karikatyyrejä, jotka pahimmillaan saattavat raapaista vartijaa käteen kulkiessaan käytävillä puhtaan valkoisissa mekoissaan. Kun Noiduttua sen sijaan tarkastelee sijoitettuna omaan aikaansa, lopputulos on varsin mainio, olkoonkin, että ilman suoraan elokuvataivaan huipulle noussutta Gregory Peckia elokuva olisi eräs Hitchcockin vaatimattomimmista.

Peckin esittämä nuori tohtori Edwardes saapuu johtajaksi Green Manorsin parantolaan, mutta pian ilmenee, että Edwardes saa suuttumuspuuskia ja tajuttomuuskohtauksia. Psykoanalyysin periaatteiden mukaisesti häntä painaa menneisyyden suuri taakka, jota hän kuitenkaan ei muista. Hitchcockin suosikkinainen Ingrid Bergman esittää ongelmaa ratkovaa määrätietoista nuorta tutkijaa, joka kuitenkin rakastuu päätäpahkaa Edwardesiin kuin yksinkertainen tytönhupakko. Kun Edwardes joutuu myöhemmin pakenemaan virkavaltaa murhaepäilyjen takia, Bergmanin tohtori Peterson on heti valmis matkaan. Noiduttu ei todellakaan kuulu Bergmanin bravuureihin ja hänen paras puolensa onkin Hitchcockin huikeissa puolivartalo-otoissa, joissa huippukaunis näyttelijä säkenöi kuin miljoona volttia. Lisäksi voidaan kysyä, voiko nainen rakastuessaan menettää niin täysin rationaalisen ajattelukykynsä kuin tässä näyttää tapahtuvan?

Noiduttu on kuitenkin klassikko, jonka pitkä psyykkinen piina vaikuttaa katsojaan edelleen, vaikka elokuvan kuuluisa Salvador Dalin suunnittelema unikohtaus ei tähän oikeastaan liitykään. Onpahan vain juuri tuolloin Yhdysvaltoihin siirtyneen huippukuuluisan taiteilijan tervetuliaislahja amerikkalaisille. Suorastaan järisyttävää on sen sijaan huomata, miten Gregory Peck vasta kolmannessa elokuvaroolissaan kantaa elokuvaa kuin muurahainen kekoaineksiaan. Peck pääsi Hollywoodissa suoraan ylimpään kastiin esitettyään sissisoturi Vladimiria Days of Glory -sotaelokuvassa (1944) ja saatuaan tämän jälkeen Oscar-ehdokkuuden pappi Francis Chisholmin roolista elokuvassa The Keys of the Kingdom (1944). Peckin Edwardes raivoaa, hikoilee, tiuskii ja masentuu Hitchcockin käsittelyssä aivan kuin takana olisi jo mittavampikin elokuvaura. Kaikki on kuitenkin Noidutussa hänen kohdallaan vasta alkua: jo seuraavana vuonna ilmestyi huikea Kaksintaistelu auringossa (Duel in the Sun, 1946).