Ninja: Shadow of a Tear kotikatsomo

Shadow of a Tear -lisänimessä ei ole mitään järkeä, mutta se onkin suurinpiirtein ainoa asia mikä Ninja II:ssa mättää. Siinä missä ison budjetin toiminta on keskittynyt viime vuosina lähinnä supersankareihin ja toinen toistaan monimutkaisempiin juoniin, löytyy videomarkkinoilta perusasioihin keskittyviä ja ne hyvin hoitavia elokuvia.

Useissa niistä esiintyy englantilainen kamppailulajien taitaja Scott Adkins, ja monet niistä on ohjannut israelilainen Isaac Florentine. Ninja: Shadow of a Tear on Adkinsin ja Florentinen kuudes yhteinen elokuva ja niistä paras. Se on nimellistä jatkoa vuoden 2009 Ninjalle, joka oli enemmänkin seikkailuelokuva, eikä kovin hyvä sellainen.

Tekijät eivät siitä itsekään ole kovin ylpeitä, ja Ninja II:ssa vahinko otetaan takaisin korkojen kera. Adkins näyttelee Japanissa asuvaa dōjōnpitäjä Casey Bowmania, jonka raskaana oleva vaimo murhataan. Siitä lähtien hän elää kostolle ja metsästää murhaajia Thaimaasta Myanmariin päätyen paikallista huumelordia vastaan (1980-luvun ninjaelokuvista tuttu Sho Kosugi). Adkins on näissä elokuvissa fyysisen olemuksensa ja taitojensa ansiosta, mutta pystyy myös näyttelemään elokuvan tarpeita varten.

Tarina on ilahduttavan suoraviivainen ja toimiva, ja myös pitää sisällään muutaman yllätyksen. Hyvät ovat hyviä, pahat pahoja, ja tietysti joku pettää Caseyn matkan varrella. Monipuoliset toimintakohtaukset ovat elokuvan pihvi, mutta ne nivoutuvat tarinankuljetukseen sujuvasti ja ne on myös koostettu motivaatiota, panoksia ja draamaa sisältäviksi – toisin kuin vaikkapa juhlitussa The Raidissa. Ninja II:ta tässä pitäisi juhlia, eikä tuota monotonista mättöä!

Adkins ja muut elokuvan kamppailijat eivät tarvitse stunt-miehiä tappeluita hoitamaan, ja Florentine ottaa tästä kaiken irti. Elokuva on fyysisen toiminnan ja taitojen juhlaa. Toimintakohtaukset tulevat iholle ja ovat taitavasti koreografioitu. Selkeys on avainsana. Pidän suuresti Bourne-elokuvien tapaisista leikkauspöydillä luoduista tappelukohtauksista, ja ne ovat toki omalla tavallaan selkeitä.

Nyt pääosaan nousee kuitenkin kamppailijoiden omat taidot, kun Florentine kuvaa kaiken kaukaa ja leikkaa vain silloin kun on pakko – tai kun toisesta kulmasta saa selkeämmän otoksen. Hän myös kuuluu siihen harvalukuiseen joukkoon, joka osaa käyttää hidastuksia tyylikkäästi.

Tämän kaltaisissa elokuvissa puolentoista tunnin kesto on siunaus, eikä Florentine lähde toistamaan itseään toiminnan kanssa tai pidentämään elokuvaa huuhaalla. Aika käytetään tehokkaasti hyödyksi kunhan Casey on koston tielle saatu.