Näkymätön Elina kotikatsomo

Klaus Härö ei siedä lastenelokuvien vähättelyä, vaan uskoo hyvin tehdyn lastenelokuvan olevan elokuvaa parhaimmillaan. Siinä yhdistyvät yksinkertainen tarina, hyvät hahmot ja koskettava aihe. Loistavaa sikäli, että Härön ensimmäinen pitkä ohjaustyö Näkymätön Elina saa kiitosta juuri edellä mainituista ominaisuuksista.

Festareita tiuhaan kiertävä Elina on rohmunnut kasan palkintoja, toistaiseksi merkittävimmän Berliinin elokuvajuhlilla 2003, jossa sekä aikuisten että lasten raati ihastui elokuvaan. Elinaan uskotaan niin vahvasti, että se valittiin hiljattain jopa Suomen ehdokkaaksi Oscar-gaalaan.

Tarina sijoittuu 1950-luvun Pohjois-Ruotsiin, mutta kouluelämä näyttää hyvin tutulta myös 1970-luvulla syntyneelle katsojalle. Vaikka nykykoulu saattaakin kärsiä auktoriteetin puutteesta, muistavat kaikki vanhemmat katsojat miltä tuntui, kun opettaja kielsi poistumasta ruokalasta ennen kuin kaikki läskipalat oli syöty. Tai kun opettajan auktoriteetti oli horjumaton kuin patsas, jolloin eivät todetkaan selitykset auttaneet.

Juuri tuberkuloosista toipunut pellavapäinen Elina joutuu yliopettaja Holmin silmätikuksi kritisoituaan opetusmenetelmiä. Elinalta viedään lisäksi oma kieli: tytön kotikieli on suomi - tai oikestaan meänkieli - mutta ruotsalaista sivistystä ihannoivassa koulussa ei saa hiiskahtaa sanaakaan suomeksi. Elinasta tulee tiukkapipoiselle opettajalle "pelkkää ilmaa". Tyttö on kuitenkin järkähtämättömän oikeamielinen, eikä suostu pyytämään anteeksi, koska syytökset ovat vääriä. Täytyy vain vaieta.

Elinan tottelemattomuus on viisasta. Aina eivät "hyvää tarkoittavat" aikuiset ole oikeassa. Näkymättömät Elinat ovat totta oikeassakin elämässä, lasten mielipiteitä kun ei oteta useinkaan todesta. Lapsi joutuu alistumaan niin hyviin kuin huonoihin määräyksiin, eikä kapinoida voi muuten kuin olemalla hiljaa.

Elokuvan karut maisemat tyydyttävät askeettisella kauneudellaan jotain määrittelemätöntä nälkää. Elinalla on tässä maisemassa oma paikka, suo. Hiljattain kuollut isä on tytön mielestä suolla, ja elossa, eikä hautausmaalla, missä muut käyvät häntä muistamassa. Suokohtaukset onkin kuvattu jännällä tavalla: Elinaa kuvataan käsivarakameralla, joka tuntuu aivan jonkin elävän olennon katseelta. Muuten realistinen elokuva todistaa rivien välissä Elinan olevan oikeassa.

Kammottavaa yliopettaja Holmia on mainiosti esittämässä itse Bibi Andersson, Ingmar Bergmanin luottonäyttelijä. Myös mutrusuinen Natalie Minnevik on juuri sellainen kuin Elinan kuuluukin olla. Suomalaisen nykyelokuvan vakiosäveltäjä Tuomas Kantelinen on kuorruttanut kokonaisuuden perinteisen maalailevalla sinfoniamusiikilla. Elina vetoaa kaikessa vilpittömyydessään sekä aikuisten, että lasten tunteisiin. Sodankylän elokuvajuhlien näytöksessä Elina saikin koko yleisön karskeimpia miehiä myöten pyyhkimään silmiään ja niiskuttamaan.

Yleensä vastustan dvd:n myötä tullutta lisämateriaali-ilmiötä. Eikö pelkkä elokuva riitä aivan hyvin, pitääkö väkisin ympätä mukaan jotain epäonnistuneita kohtauksia tai muuta triviaalia? Elinan dvd:ltä löytyy kuitenkin kiinnostavaa materiaalia, muun muassa pitkä ja onnistunut Härön haastattelu, sekä kokonainen lyhytelokuva Nattflykt (Härö, 1999). Jännityselokuvan ja draaman välillä venyvä puolituntinen kertoo sairaalan lapsiasukkaista. Lyhytelokuva siis käsittelee Elinan lailla turvattomia lapsia, mikä selittääkin myös Mannerheimin lastensuojeluliiton mainoksen dvd:n ekstroissa.