Murtomaa kotikatsomo

Einari Paakkanen muistetaan muutaman vuoden takaisesta omasta isästään kertoneesta dokumentista Isäni tähtien takaa (2016). Dokumentissa Paakkanen käsitteli humaanilla otteella suhdettaan ufoihin uskovaan isäänsä. Humaani käsittelytapa saa jatkoa Paakkasen tuoreessa dokumentissa Murtomaa, joka kertoo Suomeen tulleesta palestiinalaisperheestä.

Murtomaa käsittelee maahanmuuttaja-aihetta neutraalisti kuvatessaan palestiinalaisperheen hyvin tavanomaisena, normaalina. Äidille ja kolmelle lapselle Suomessa vallitseva rauha ja vapaus ovat jotain aivan uutta. Talojen ympärillä ei ole muureja, kaikkialle voi mennä vapaasti eikä koulussakaan tarvita pukuja.

Dokumentti keskittyy perheen äitiin ja vanhimpaan lapseen Farahiin. Vapaan yhteiskunnan lisäksi lumi on heille eksoottista ja Farah innostuu hiihdosta. Lempeällä katsannolla dokumentissa seurataan palestiinalaisperheen integraatiota Suomeen, jonne he eivät lopulta kuitenkaan saa jäädä. Lopputeksteissä mainitaan, että heidän turvapaikka-anomustaan ei kahden vuoden odottelun jälkeen hyväksytty.

Murtomaan vaikuttavinta antia on sen humaani katsanto, jossa ihmiset ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia kulttuuristaan riippumatta. Kulttuuri on enemmän toiminnan koodia, joka muokkautuu ihmisen sopeutumistarpeeseen. Asia, joka maahanmuuttokeskusteluissa unohdetaan usein alkuunsa. Useimmat ihmiset ovat valmiita sopeutumaan, kun heille annetaan aidosti siihen mahdollisuus. Sitä ei vain aina anneta tai vaihtoehtoisesti se viedään tylysti pois.

Yhteiskuntapoliittista syvyyttä Murtomaasta on kuitenkin vaikea löytää, vaikka dokumentin aihe on väistämättömästi yhteiskunnallinen ja akuutti. Yhteiskunnallisuuden väistäminen on dokumentissa tavallaan rohkea veto, joka ei välttämättä palvele lopputulosta. Dokumentin sanoma on humaaniudessa, mutta se on osoitettu lähinnä niille, jotka sen näkevät muutoinkin. Laajempaan silmien avaamiseen tarvittaisiin selkeämpi tarina ja draamaa, jota dokumentista ei löydy.

Murtomaa kompastuu samoihin asioihin kuin Isäni tähtien takaa. Henkilöt ovat kiinnostavia ja kertomisen arvoisia, mutta se, miten heistä kerrotaan, on ponnetonta. Murtomaahan ei ole rakennettu oikeastaan minkäänlaista jännitettä. Dokumentti lepää henkilöidensä seuraamisessa vailla sen kummallisempaa punaista lankaa kuin ulkomaalaisen hiihtämään opettelu. Alle tunnin mittainen dokumentti polkee kerronnallisesti monesti paikallaan.

Kotimaisia dokumentteja katsoessa mielessä pyörii turhan usein kysymys: kenelle tämä on tehty tai suunnattu? Moni dokumentti kärsii fokuksen puutteesta. On tärkeäksi tai mielenkiintoiseksi koettu aihe, josta halutaan kertoa, mutta ei mietitä sitä, kenelle kerrotaan ja miten. Dokumenttikin tarvitsee tarinan ja draaman, jotta se vie mennessään aiheeseen katsomatta. Murtomaassa on hyvä ja tärkeä aihe, mutta sen elokuvallinen kerronta on niin ponnetonta, että ainakaan niiden, joiden pitäisi dokumentti katsoa, eivät motivoidu sitä katsomaan. Tietyssä mielessä tämä vesittää dokumentin sanottavaa ja jopa olemassaoloa, mikä on sääli aiheen ja päähenkilöidensä potentiaalin kannalta.

Murtomaan dvd-painokseen on lisätty reilu kymmenminuuttinen lyhytdokumentti Kaatuminen sallittu. Murtomaan hiihto-osuuksien ylijäämämateriaaleista koostetulta vaikuttava lyhytelokuva näyttäytyy yhtä osoitteettomalta kuin Murtomaakin. Aihepiirinsä ja humaanin lähestymistapansa myötä dokumentit olisivat toimivimmillaan nuorille esimerkiksi kouluissa esitettyinä. Kerronnallinen ponnettomuus tuskin saa tarvittavaa vastakaikua nuoremmissakaan katsojissa, vaikka aihe olisi heille jo arjenkin tasolla tuttu.