Mortal Kombat 2 - hävitys kotikatsomo

Kuinka väärässä ihminen voikaan olla! Juuri kun oli vasta toipumassa valkokankaalla nähdystä elokuvan irvikuvasta (huom. leffan teatteriensi-ilta oli jo toukokuussa), se hyökkää salakavalasti silmille pahempana kuin koskaan aiheutten katsojalleen vain vielä vaikeampia henkisiä traumoja. Pikapikaa videolle tuotu Paul Andersonin ohjaaman karateskaba-leffan saama jatko, John R. Leonettin elokuva Mortal Kombat 2: Annihilation onnistuu olemaan valkokankaalla vielä kymmenen kertaa huonompi ja kammottavampi kuin valkokankaalta nähtynä. Erikoisefektien latistuessa kiiltokuvapelleilyksi TV-ruudun armottomassa syleilyssä, elokuvan todelliset heikkoudet tulevat yhä voimakkaammin esiin. Erityisesti videolta nähtynä leffan juonettomuus ja näyttelijöiden suoranainen taidottomuus tulevat esiin entistä selvemmin.

Mortal Kombat -turnaus ei sulkenutkaan maailmojen välisiä portteja. Ulkomaailman keisarin Shao Kahnin (Brian Thompson) tavoitteena on nousta katalan suunnitelman avulla, iankaikkisuuden laeista välittämättä, ihmiskunnan tuhoajaksi.

Maan pinnalle alkaakin tupsahtelemaan mustiin pukeutuneita "tusinaninoja" ja niitä komentavia kenraaleja, mitä oudomman näköisiä otuksia. Sanomattakin on selvää, etteivät aikoinaan turnauksen voittaneet maailmamme valiot voi katsoa loppulaskentaa sivusta. Maan ainoa toivo onkin jälleen kerran taistelulajien mestarin Liu Kangin (Robin Shou) ja hänen ystäviensä harteilla. Sankareilla on vain kuusi päivää aikaa estää pahisten aikoumukset maailmojen yhdistämisestä. Lähtölaskenta on alkanut...

Juoneton kohellus

Valkokankaalta katsottuna juonellisesti täysin onnetonkin leffa voi vaikuttaa ihan kohtuulliselta (tosin ei Mortal Kombat 2:n tapauksessa, sillä se tuntuu jo leffateatterissa nähtynä järjettömän surkealta). Katsomiskokemuksen totaalisuus saa ihmettelemään teatterissa vaikkapa erikoistehosteilla luotua vaikuttavan näköistä vyörytystä. Yleensä leffan tuonti videolle koituukin todelliseksi elokuvan hyvyyden mittariksi. Erikoistehosteiden latistuessa taustalle, katsoja yhä enemmän vaatii leffalta juonellista toimivuutta ja kunnon näyttelemistä. John R. Leonettin ohjauksen heiveröisesti leffaa kantavat voimat, taistelukohtaukset ja parit muodonmuutos-erikoisefektit, muuttuvatkin räpellyksenomaiseksi sekoilemiksi. Mitä tapahtuu kun elokuvalta viedään sen viimeisetkin kantavat voimat? Sen totaalisen huonous paljastuu!

Niinpä niin! Vailla järjen hiventäkään etenevä paperin ohut juoni on rakennettu vain ja ainoastaan tarjoamaan "näyttäviä" taistelukohtauksia. Elokuva saa juonellisesti järjettömimmänkin Bruce Willisin tai Jean-Claude van Dammen tähdittämän leffan näyttämään suorastaan nerokkaalta ja pätevältä elämää suuremmalta taiteelta. Ärsyttävän teknojyskeen kyllästämät action-kohtaukset jatkuvine ylilyönteineen ei kestä edes kertaalleen katsomista. Videolta katsottuna elokuvan huonous nousee entisestään ekspodentiaalisessa suhteessa. Kolikkopelistä (elokuva perustuu Ed Boonin ja John Tobiaksen luomaan pelihallien suosikkipeliin) tutut jatkuvat veren purskahdukset ja solkenaan irtoilevat ruumiinjäsenet ovat vaihtuneet verettömäksi "viihteeksi". Tavoitteena onkin ollut ilmeisesti saada ikärajasuositus mahdollisimman alhaiseksi. Ei tätä roskaa hieman vanhempi selvin päin edes katsokkaan.

Kapoinen asearsenaali

Trimmatut barbie-naistaistelijat kireissä satiini- ja nahka-asuissaan, muskelimiehet räjähtäneine lihaksineen ja tietokoneiden näyttöpäätteillä luodut ulkomaailman mystiset otukset eivät toimi kankaalle siirrettyinä. Leffan ykkösosan loppuratkaisun vaatimien pakollisten tappojen seurauksena sankaripulaa potevaa henkilögalleriaa on täydennetty vanhoilla "hyviksi" koetuilla tavoilla. Ehdottomaksi pohjanoteeraukseksi muodostuukin maan puolustajia avustava Sub-zero-2, ensimmäisessä osassa kuolleen antisankarin täysin samannäköinen velipoika, joka vailla minkäänlaista selitystä ilmestyy yht’äkkiä taistelutantereelle vain kadotakseen yhtä nopeasti kamppailun taannuttua. Järjettömyyden kruunaa täydellinen piittaamattomuus minkäänasteisesta näyttelemisestä.

Leonettin onneton kohellus on viime vuoden ehdottomia pohjanoteraauksia. Vaikka tarinan ykkösosa ei antanut odottaa jatkolta mitään suurta järjen jättiliäistä, elokuva onnistuu yllättämään sittenkin katsojansa totaalisella huonoudellaan. Suoranaiseksi herjaksi elokuvamaailmalle muokkautuvaa roskaa ei edes kehtaa suositella pahimmalle vihamiehellekään. Vain pelonsekaisin tuntemuksin uskaltaa odottaa vuonna 1999 trilogiaksi venähtävän sarjan seuraavaa osaa. Toisaalta! Tämän huonompaa elokuvaa ei kukaan varmasti edes tarkoituksella osaa punnertaa.