Minä en pelkää kotikatsomo

Oscar-palkitun Mediterraneon (1991) ohjaajana tunnettu Gabriele Salvatores on tarttunut Niccolò Ammatinin löyhästi tositapahtumiin pohjaavaan samannimiseen romaaniin. Kirja ja elokuva kuljettavat vuoteen 1978, köyhään italialaiseen maalaisidylliin, jossa 10-vuotias Michele tekee karmaisevan löydön, kun kesken leikkien löytää samanikäisen pojan kahlittuna maakuoppaan. Poikien välille syntyy yhteys, kun Michele vie vangitulle Filippolle vettä ja ruokaa, ja samalla joutuu katselemaan tämän riipaisevaa epätoivoa. Michele kertoo myöhemmin löydöstään niin ystävälleen kuin vanhemmilleenkin, mutta kukaan ei suostu auttamaan, vaan käskevät unohtamaan pojan. Aluksi vain lapsuuden uteliaisuuden motivoima Michele joutuu siis pohtimaan tilanteen syvempiä merkityksiä ja samalla etsimään itsestään ratkaisua ongelmaan.

Minä en pelkää kertoo surullisesta vaiheesta Italian historiassa, sillä maata riivasi 1970-luvulla oikea kidnappausaalto. Rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän väliset erot näkyvätkin hyvin Filippon äidin televisioidussa vetoomuksessa poikansa puolesta ja siinä hökkelikylässä missä Michele perheineen asuu. Maalaisidyllissä äidit toimittavat kotiaskareitaan, lapset leikkivät ja kaikki on tavallaan niin kuin pitääkin. Kuitenkin jostain kumpuaa epäluulo ja levottomuus. Isät ovat poissaolevia, joko aina matkoillaan tai sitten maleksivat toimettomina kotipiirissä. Lapsetkin aistivat vanhempien salaisuudet, mutta jotkut asiat on vain parempi jättää lausumatta. Trilleri kuvaakin hienosti sitä vaikenemisen ilmapiiriä, mitä mafiaelokuvissa yleensä esitetään. Nyt vain vaikenemaan pakotetaan lapsi, joka joutuu näin kyseenalaistamaan omat käsityksensä oikeasta ja väärästä, vanhemmistaan ja oikeastaan kaikesta mikä on hänelle tuttua ja turvallista. Michelen omatunnon herääminen ei kuitenkaan tapahdu hetkessä, vaan prosessina, jota voi seurata läpi elokuvan.

Kuvaus seuraa tapahtumia tarkasti Michelen silmin ja samaan aikaan musiikki kommentoi pojan mielenliikkeitä. Hetkittäin hyvinkin painostava ilmapiiri muuttuu hetkessä keveäksi, kun vanha italialainen iskelmä alkaa soida, merkkinä siitä, miten helppoa lapsuudessa siirtyminen tunnelmasta toiseen onkaan. Niin Michelen kuin katsojankin on helppo unohtaa maan alla kohtaloaan odottava poika, kun lämmin kesä ja aaltoilevat viljapellot täyttävät mielen viattomalla leikinilolla. Puhtaansinisen taivaan ja aurinkoa hehkuvien peltojen välissä asustaa kuitenkin myös pahuutta. Taidokkaasti kuvaus tuo esille nuo kummatkin piirteet samanaikaisesti. Täydellisen kauniista maisemasta ei ehdi juurikaan nauttimaan, kun aistii sen alta hiipivän levottomuuden.

Elokuva ohjaa etsimään Michelen tavoin inhimillisyyttä ja empatiaa ihmisen sisältä, vaikkei ympäröivä maailma niitä osoittaisikaan. Myös luottamuksen ja petturuuden teemat tuodaan esiin pienen pojan kautta, kun Michele joutuu pohtimaan kehen oikeastaan voi luottaa. Nuori Giuseppe Cristiano tekeekin monisäikeisen roolin Michelenä, kuvaten tämän pelkoa, iloa ja toisaalta ärsyyntynyttä suhtautumista ympäröivään, petolliseenkin, maailmaan. Kuvatessaan monia kipeitä teemoja Michelen ja muiden lasten kautta Minä en pelkää pohtii viattomuuden loppua ja sitä surullisen suurta kuilua, mikä lapsuuden ja aikuisuuden maailmojen välillä onkaan.