Mies vailla menneisyyttä kotikatsomo

Aki Kaurismäen Suomi-trilogian aloitti Kauas pilvet karkaavat. Yhteiskunnan syrjimistä ihmisistä positiivisesti ja arvostavasti kertoo myös sarjan toinen elokuva, Mies vailla menneisyyttä, joka on oikeutetusti kahminut kansainvälisiä palkintoja. Cannesissa Kati Outinen sai noutaa parhaan naispääosan pystin juryn muistaessa myös ohjaajaa. Useiden festivaalivoittojen lisäksi elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi, ja European Film Awards nimesi sen kuuteen eri kilpailusarjaan.

Markku Peltolan roolihahmon henkilöllisyys ei selviä katsojille ennen kuin se käy hyvin epäselväksi kaikille. Mies saapuu junalla Helsinkiin, istahtaa puiston penkille ja tulee pahoin hakatuksi. Sairaalassa mies kuolee, minkä jälkeen hän nousee ja lähtee kävelemään päätyen asunnottomien sekä Pelastusarmeijan porukoihin. Näissä puitteissa hän aloittaa elämänsä ja itsensä rakentamisen alusta. Muistinsa menettäneistä miehistä on kerrottu tarinoita ennenkin, ja tolkutettu elämän olevan matka, jonka päämäärä ei ole tärkeä. Tällä kertaa kuitenkin selviää, mitä sillä tarkoitetaan.

HellSin(ki) näyttäytyy varjokaupunkina, jonka yhteiskunnallisten rakenteiden ulkopuolella elävät onnettomat onnelliset tekevät karusta todellisuudestaan kauniin. Siellä ei kysytä "missä asut?", vaan "asutko jossain?". Tarina on kuin valveuni, jonka satumaailman riisuttu arkirealismi synnyttää ristiriidan kautta todellisuuden illuusion. Sellaisen todellisuuden, jossa enkelit näyttäytyvät ihmisille.

Musiikki on itsenäinen ja olennainen osa kerrontaa linjakkaan värimaailman rinnalla. Maalauksellinen, Hugo Simbergin ilmaisua muistuttava ja siihen viittaavakin kuvaus huolellisine rajauksineen tuntuu kiteyttävän jotakin erityisen oleellista ihmisyyden olemuksesta. Sivuosissa vilahtaa muista yhteyksistä tuttuja henkilöitä kuten Annikki Tähti, Peter von Bagh ja Matti Wuori. Koko tuotantoryhmä on tehnyt loppuun saakka viimeisteltyä työtä.

Mies vailla menneisyyttä kostuttaa silmät sekä naurun että liikutuksen kyyneleistä, usein samanaikaisesti. Kurjuudella ei mässäillä, huumori on sydäntä sykähdyttävää ja läheisiksi tulevien hahmojen dialogi legendaarista. Esimerkiksi runollisen vartijan, Anttilan (Sakari Kuosmanen), kommentit ovat varsinaista helminauhaa.

Kaurismäki kritisoi tyylikkäästi niin kulutuskulttuuria ja yhteiskunnan instituutioita kuin valtiovallan byrokratiaakin. Lisäksi hän osoittaa, että ilman suuria yleisöjä nuoleskelevaa seksiä rakkauden kuvaaminenkin saa uusia ulottuvuuksia. Toisiaan tarvitsevat yksinäiset pelastavat itsensä; juuri sitä, mitä rakkaus ehkä kauneimmillaan voi olla.

Jos hetkeksi unohtaisi kuka on, mistä tulossa ja mihin menossa, voisi ehkä syntyä uudelleen kuolematta välillä. Enkelien ei tarvitse huolehtia toisistaan. Mutta meidän ihmisten tarvitsee. Ja niin me kai teemmekin.

- Mitä olen velkaa? - Jos näet minut suullani katuojassa, käännä selälleni.