Miami Vice kotikatsomo

Suhtaudun Miami Vicen uuteen tulemiseen ristiriitaisin tuntein. Se on tervetullutta, ettei kasari-tv:n suuren kulttikyttäklassikon 2000-luvulle ja valkokankaalle siirtänyt pitkä elokuva ole mikään halpa nostalgiatrippi vanhasta, vaan ihan oma juttunsa. Poissa ovat rentoisat pastellipuvut ja ylöskäärityt hihat sekä puolihuolimaton läpän heitto tunnelman keventäjänä ja koomiset kollegat sivuhahmoina. 2000-luvun huumepoliisin työ on tuimaa, tosissaan ja vakavissaan otettavaa yrmyilyä rikoksen maailmassa, jossa pahoilla pojilla on fiksummat vehkeet ja ronskimmat tavat toimia kuin valtioiden tiedustelupalveluilla. Toki kauniit naiset ja messevät menopelit kuuluvat edelleen miamilaisen huumekytän kuvastoon.

Mutta itse asiassa sidoksia vanhaan televisiosarjaan löytyy kuitenkin asenteen ankaruudesta. Muutamissa parhaissa ja ennennäkemättömän synkissä jaksoissa Don Johsonin Sonny Crockett ja Philip Michael Thomasin Ricardo Tubbs kyntivät sen verran kyynisissä syvyyksissä, että ne herättivät katselumuistoja Farrellin ja Foxxin suorasukaisia edesottamuksia seuratessa.

Elokuvassa kylmän kalsean komea kolkkoilu on viritetty lähes äärimmilleen ja sitä rikkoo ainoastaan Crockettin tyhmänrohkea sänkysähläily huumekartellin päämiehen ystävättären kanssa. En ole oikein vieläkään päässyt itseni kanssa ymmärrykseen siitä, että onko tuo romanssi elokuvan pilaava heikko lenkki tai luonnollinen seuraamus siitä, mitä syvällä vaarallisessa peiteoperaatiossa voi feikkiroolissa tapahtua. Ihminen kun on tunne-eläin kaiken järjen yläpuolella.

Toisaalta Farrellin mursuviiksinen Crockett vaikuttaa keinoja kaihtamatta kohti päämääräänsä rynnivältä härskiltä hyväksikäyttäjältä, jonka repertuaarissa pyyteetön rakastaminen tuntuisi yhtä luontevalta kuin parraton joulupukki. Mutta taas toisaalta huumepomon naisen nappaaminen on luonteva jatko äärimiehiselle toiminnalle. Macho-urospoliisi haluaa viedä saaliltaan kaiken ja nöyryyttää.

Miami Vice elää tiukasti hetkessä ja siinä paljon enemmän kuin henkilöissään. Suurin ongelma onkin formaatissa. Elokuva vaatii päästäkseen täysin mitoin oikeuksiinsa suuren kankaan, ympärilleen tilaa ja avaruutta, jossa Mannin loisteliaan synkkää urbaania yksinäisyyttä hengittävä väkevä tyylittely kasvaa rikkaiden yksityiskohtien kautta elämän ja kuoleman freskoksi, jonka maailmaa hallitsee laille pyllistävien ja omatunnottomien omistajien luokka, jolle kaikki on omaisuutta tai ainakin ostettavissa tai murhattavissa.

Tässä leipälajissaan Mann on mestari, nykyelokuvalle harvinainen ja johdonmukaisesti näkemyksiinsä uskova auteur, sillä vastaavat taiteilijat ovat todella harvassa. Kamera nuohoo niin Miamin kuin eksoottisempienkin kuvauskohteiden kapisia nurkkia ja kolkon kauniita kaupunkimaisemia, joihin voi piiloutua mutta ei koskaan päästä pakoon. Ihmiset ovat elämän ja kuoleman välissä kuin betonitunnelissa. Teoilla ei sinänsä ole väliä kuten ei ihmisilläkään, sillä vain yksi ratkaisu on rujossa leikissä varma, mutta aina sitä voi mennä ja lähteä tyylillä. On tuo sitten ylitseampuvaa kylmäkiskoisuutta tai ei, Miami Vice on poliisijännärin muotoon puettu ekspressiivinen taideteos.