Merry Christmas Mr. Lawrence kotikatsomo

Laurens van der Postin omaelämäkerralliseen romaaniin perustuva toiseen maailmansotaan sijoittuva draama vie katsojan kireätunnelmaiselle japanilaiselle sotavankileirille. Brittiupseerit Celliers ja Lawrence (David Bowie, Tom Conti) yrittävät parhaansa mukaan selviytyä kunnialla Yonoin ja Haran (Ryuichi Sakamoto, Takeshi Kitano) johtaman vankileirin haasteista. Ongelmia nousee, kun päätöksiä omien maatoverien, auktoriteettien ja vastapuolen edustajien välillä tulee tehdä. Ystäviä voi löytyä jokaisesta kategoriasta.

Nagisa Ôshiman kaltaiselta monipuoliselta auteurilta ei ehkä ensimmäisenä olisi 1980-luvulla odottanut Hollywood-tyylistä melodraamaa, mutta näin kävi brittien ja japanilaisten yhteistuotoksen Merry Christmas Mr. Lawrencen kanssa. Dramaattiset musiikkipläjäykset kertovat, että nyt on aika kokea suuria tunteita. Dramaattisesti kirjoitetut ja näytellyt hahmot kokevat kylmän maailman kautta kovia kohtaloita. Takaumissa muistellaan vain katumuksia ja surua. Nykypäivässä valmistaudutaan kuolemaan.

Tästä kaikesta huolimatta esimerkiksi kiistellyn Aistien valtakunta -elokuvan (1976) ohjaajan omaperäinen kosketus antaa elokuvalle hieman ulottuvuutta. Hänen pakkomielteensä voimasuhteisiin, seksiin ja kulttuurieroihin rakentaa oikeastaan erinomaisen pohjan vankileiriseikkailulle. Joskus auteurin intohimo ja Hollywood-patsastelu tuntuvat törmäävän epätyydyttävästi yhteen, mutta lopputulos on onneksi ainakin muistettava ja kiinnostava lisäys genreensä. Ôshiman uskaliaat lisäykset murtavat perinteisen sotavankielokuvan ennustettavuutta hyvinkin tervetulleella tavalla.

Bowie ja Sakamoto olivat molemmat aikansa ja kulttuurinsa suurimpia rock-tähtiä. Heidän vastakkainasettelunsa kovapäisinä upseereina on yksi lukuisista elementeistä, jotka viestivät elokuvan mahtipontisuudesta. Homma olisi voinut mennä järkyttäväksi mahtailuksi ja julkkishimoiluksi, mutta Ôshima heittää hienosti keppiä rattaisiin. Yonoille kehittyy Celliersistä pakkomielle, mikä kasvaa lopulta eroottisiin sfääreihin. Elokuvan psykoseksuaalinen alavire antaa sille mukavasti lisää sisältöä ja tuntuu vielä 40 vuotta myöhemminkin melko vaikuttavalta näin ison mittapuun elokuvassa.

Näyttelyn ohella Sakamoto kynäili elokuvaan vielä musiikitkin. Soundtrack on syystäkin jäänyt elämään elokuvan ulkopuolella, keräten ehkä jopa elokuvaa enemmän suosiota. Taustalla paukkuu välillä melkoisen kornit kasarisynat, mutta sävellykset itsessään ovat toistuvasti niin onnistuneita, ettei kokonaisuus voi olla jäämättä mieleen, vaikka joskus se sitoutuukin luotaantyöntävän paljon aikaisemmin mainittuun melodraamailuun. Lopulta syntikoitakin oppii rakastamaan, kun meno on tarpeeksi rock.

Elokuvan toinen pääkaksikko on japania puhuva ja verrannollisesti hyvinkin kulttuuriherkkä Lawrence sekä julman ennalta arvaamaton Hara. Hahmojen välille kasvava molemminpuolinen kunnioitus tarkastelee elokuvan kontekstissa kulttuurieroja, heimoutumista, sodan julmaa turhuutta ja sen jalkoihin jäävien ihmisten surullisia kohtaloita. Tässä korostuu jälleen tietynlainen Hollywood-melodraama, jota edesauttaa Contin ja Kitanon odotettavan erinomaiset roolisuoritukset.

Vaikka tietyt tyylivalinnat voivat nostattaa kulmakarvaa, on kyynisen kriitikonkin pakko myöntää jonkinlainen taianomainen toimivuus. Ohjaajakäsikirjoittaja on onnistunut ripottelemaan joukkoon tarpeeksi ihmisläheistä meininkiä tuomaan elokuvan lähemmäs niin tekijää kuin katsojaakin. Väkivallalla, seksuaalisuudella, nöyryytyksellä ja muilla liskoaivon epämukavuuksilla tuntuu oikeasti olevan tunnelataus jopa silloin, kun elokuvan muut elementit tuntuvat sitä jarruttavan. Tuntuu, että lopputulos on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa.