Manhattan kotikatsomo

Annie Hallin (1977) myötä Woody Allennista kuoriutui arvostettu taiteilija, ei vain eturivin koomikko. Monissa retrospektiiveissä unohdetun Interiorin (1978) jälkeen teattereissa välkkyivät Manhattanin (1979) mainokset.

Leikkaushuoneesta Allen marssi suoraan United Artistin toimistolle, ja ilmoitti – arvatenkin värikkäin sanankääntein – ohjaavansa seuraavan elokuvan ilmaiseksi, jos tämä häpeällinen tekele haudattaisiin pysyvästi kiven sisään.

Onneksi rahan kahina voitti taiteilijan ulinan, sillä kyseessä on mahdollisesti ohjaajan uran kokonaisvaltaisin teos.

On jo jonkinlainen klisee kuvailla tapahtumapaikkaa yhdeksi henkilöhahmoista. Manhattanin New Yorkin sivuuttaminen olisi kuitenkin häpeällistä.

Isaacin (Allen) keski-iän kriisissä sutivan sekameteliromanssin mustavalkokuvaus puhuttelee. Yhden tv-käsikirjoittajan jokapäiväisen elinympäristön syövereihin johdattelevan montaasin jälkeen miljöötä ei kuluteta itsearvoisesti. Allenin New York ei ole karannut postimerkkikokoelmasta.

Katuja ei ruoskita samanlaisella inholla kuin Martin Scorsesen Taksikuskissa (1976), vaikka niiden pinnoite onkin pitkälti sama. Itärannikon ylpeys oli vielä 1970-luvulla kaukana Sex and the City -loistosta.

Siinä missä kulmakarvat kääntävät roskat ihmissaastan vertauskuvaksi, Allenin kuvissa hylättyjen sanomalehtien sivut pölähtelevät romanttisina kulkureina. Silhuettien silittämät pitkät otokset viimeistelevät arkea ja unelmia ajoittain rujostikin yhdistelevän maailman.

Allenin parisuhdehistorian omituisimpina pidetyissä käänteissä ei ole mitään kummallista, jos on katsonut hänen töitään silmät auki ja korvat höröllä. Manhattankin kun on täynnä hyväksyvän leiman saavaa moraalista rappiota.

New Yorkin vireät taiteilijakorttelit tarjoavat samansuuntaisia haureuden houkutuksia kuin Scorsesen limaiset parittajat. Yhdysvaltain kulttuurikehto ei ole dekadenssin ruumiillistumana, mutta päähenkilöitä ympäröivä asenneilmasto tarjoaa kuitenkin petosta ilman todellisia rangaistuksia.

Parisuhdekaruselli esitetään yhdistelmänä viattomuutta ja ankaruutta. Kyse on puolustuspuheenvuorosta. Allenin usko yksiavioisuuteen on olematon. Hänen maailmassaan kaikki ihmiset ovat petokseen taipuvaisia, vaikka eivät sitä ilkeyttään teekään. Sydän tahtoo mitä sydän tahtoo.

Eritoten ruljanssin loppupuolella on kuitenkin aspekteja, jotka antavat viitteitä Allenin huonosti piilotetuista haaveista. Hän haluaisi uskoa prinsessamaisella vilpittömyydellä romanttiseen rakkauteen. Harmillisesti vain lojaalius antautuu toistuvasti intohimon vieteltäväksi.

Niin, ja Manhattan on myös todella hauska elokuva.