Mandy kotikatsomo

Panos Cosmatosin isä, legendaarisen Pääkalloprikaatin (Escape to Athena, 1979) ja Rambo – Taistelija 2 (1985) -elokuvan ohjaaja George P. Cosmatos ohjasi oman versionsa Tombstonen klassisesta lännentarinasta tarinasta 1993. Siitä saaduilla tuloilla elokuvan teossa mukana ollut pika Panos on käynnistellyt omaa ohjaajan uraansa. Toistaiseksi poika Cosmatosilta on syntynyt elokuvia verkkaiseen tahtiin eli vuonna 2010 valmistunut Beyond the Black Rainbow ja tuoreimpana tuotoksena Mandy (2018)

Panos on kertonut tekevänsä elokuvia omasta tajunnanvirrastaan, siitä mitä mielessä ja alitajunnassa muhii, velloo ja kuplii. Jos ja kun Mandyn katsoo tältä kannalta, osaa hieman varautua siihen, mitä tuleman pitää. Mandy ei edusta perinteisintä Hollywoodilaista draaman kaarta noudattelevaa tarinaelokuvaa, vaikka alkaakin konventionaalisena kostotarinana. Cosmatos sekoittaa soppaan aimo annoksen sarjakuvallisuutta ja päätyy hurmeisen verikekkerikuvaston kautta jonnekin alitajunnan kautta värittyneisiin – ja vääristyneisiin – semiuskonnollisiin sfääreihin. Mandy on elokuva, joka taatusti jakaa mielipiteitä, ja jonka tulkinta on hyvin kyseenalaista puuhaa. Parempi vain nojata taaksepäin ja ottaa trippi.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1983, mutta huuruinen 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun psykedeelisen kulttuurivallankumouksen henki kuiskii yhä nurkissa. Tukkijätkä Red (Nicolas Cage) asustaa tyttöystävänsä Mandyn (Andrea Riseborough) kanssa mökissään metsän keskellä. Kaukana on kavala maailma. Sitten paratiisiin saapuu käärme kajahtaneen uskonnollisen kultin muodossa. Friikkiporukan johtajana heiluu Jeremiah Sand -niminen inha liimaletti, jota esittää upea luonnenäyttelijä Linus Roache pelottavalla intensiteetillä. Kultin jäsenet kaappaavat Mandyn ja pahoinpitelevät Redin, mutta jättävät epähuomiossa hänet henkiin. Paha virhe.

Jeremiah pitää opetuslapsiensa katrasta tiukasti hyppysissään apunaan psykedeeliset huumeet ja seksuaalinen riisto sekä myös outo karisma. Esikuvia ei tietenkään tarvitse hakea kaukaa, tuntuu että Charles Mansonin tuskin kylmennyt tuikkivasilmäinen menninkäishahmo putkahtelee vähän väliä elokuvien ja sarjojen varjoista säikyttelemään kunnon kansalaisia. Mansonin tavoin Jeremiahkin uskoo olevansa jonkin sortin muusikko.

Mansoniin liitetty termi Acid Fascism kuvasi psykedeelisten huumeiden avulla tapahtuvaa kieroutunutta manipulaatiota, vallankäyttöä ja alistamista, ja sama termi pätee hyvin Jeremiahin lahkolaisiin, jotka ammentavat kristinuskon symboleista käyttövoimaa omaan hulluuteensa. Yhdysvalloissa alettiin puhua 1960- ja 1970-lukujen taitteessa myös jeesus-friikeistä kuvaamaan ensimmäisen suuren happoaallon jälkeensä jättämiä, tuuliajolla seilaavia nuoria, joille LSD oli tarjonnut taivaallisen vision, mutta joille kukaan ei ollut kertonut, miten toteuttaa happovisioita tässä maailmassa. Kun entiset vanhempien ja yhteiskunnan tarjoamat arvot ja normit oli heitetty tunkiolle, kääntyivät monet eri uskontojen tarjoamien valmiiden, puhtaiden totuuksien ääreen. Jeesuskin kelpasi taas monille. Samoin Manson ja monet hänen hengenheimolaisensa.

Mandyn parasta antia tarjoaa huolella rakennettujen, atmosfääriä värittävien kuvien lisäksi sen armottoman kova näyttelijäntyö. Linus Roache tekee Jeremiahista vastenmielisen uhkaavan ja niljakkaan tulkinnan luonnenäyttelijän varmuudella. Miehen kyvyistä saatiin oivaa näyttöä jo 1990-luvun alkupuolella elokuvassa Priest (1994), joka käsitteli hienosti homoseksuaalisen katolisen papin kilvoittelua omatuntonsa kanssa.

Jeremiah on elokuvan kiinnostavin hahmo, mutta jostain syystä elokuvan saamissa kritiikeissä keskityttiin Nicolas Cagen hurjaan, mutta melko yksitotiseen rooliin Redinä, vaikka roolisuorituksessa ei ollut varsinaisesti mitään uutta tai poikkeavaa Cagen meriiteillä mitattuna. Cage kun tuppaa olemaan aina vähintään uskottava, ja kun hyvä rooli sattuu kohdalle, loistava, ellei jopa maaginen.

Aivan kuin kriitikot välillä yksissä tuumin havahtuisivat siihen tosiasiaan, että Nicolas Cage osaa näytellä. Samalla joku jo muistaa heristää sormeaan, että mieshän on kivikasvoinen pökkelö. Mistä moinen kollektiivinen harhainen unohdus johtuu, en voi kuin arvailla. Ehkä syynä on se, että rautaisena ammattilaisena Cage haluaa tehdä töitä, eikä hän ole turhan nirso roolivalinnoissaan. Voisi sanoa, että miehelle kelpaa kaikki, kunhan palkasta sovitaan, tai projekti vaikuttaa kiinnostavalta, vähän samaan tapaan kuin Val Kilmer tai Samuel L. Jackson.

Yksi syy Cagen kykyjen aliarviointiin voi johtua myös hänen esittämiensä roolihahmojen ambivalenssista ja matkoista maailmoihin, joita harhat hallitsevat, ja joissa tietoisuuden ovet ovat jääneet raolleen. Hurjimmissa rooleissaan Cagen näyttelemisestä tulee shamanistinen rituaali, matka ylisen ja alisen väillä. Cage kykenee tulkitsemaan uskottavasti henkilöitä, joille liskot ovat todellisuutta, näki niitä sitten kukaan toinen taikka ei.

Hyvä esimerkki tästä oli korruptoituneen ja jatkuvassa huume- ja pilleritokkurassa vaeltelevan, muuntuneessa todellisuuden tilassa elävän poliisin rooli ohjaajamestari Werner Herzogin elokuvassa Paha poliisi – määräsatama New Orleans (The Bad Lieutenant: Port of call New Orleans, 2009). Cagen uskottavasti näyttelemä paha poliisi ei ollut kuitenkaan läpeensä paha, hänessä oli yhä pyrkimys hyvään.

Cagen ura on ollut niin pitkä, että on toki suotavaa, että hänen lahjansa löydetään ja tunnustetaan ainakin kerran vuosikymmenessä. Ikonisen 1980-luvun amerikkalaisen nuorisoelokuvan Kuumat kinkut (Fast times at Ridgemont High, 1982) aikoihin Nicolas Cage oli vielä Nicolas Coppola, mutta setänsä Francis Ford Coppolan ohjaaman, S.E. Hintonin kirjaan perustuneen Taistelukalan (Rumble Fish, 1983) aikoihin Coppolasta tuli Cage, luultavasti siksi, että Cage halusi tulla tunnetuksi omilla meriiteillään.

Cagen todellinen läpimurtorooli ja samalla osoitus miehen kyvyistä näytellä maanisia mutta sydämeltään puhtaita sekopäitä oli Sailor Ripleyn osa David Lynchin elokuvassa Villi Sydän (Wild at Heart, 1990). Leaving Las Vegasin traaginen alkoholismikuvaus vuodelta 1995 pehmitti jo monien kriitikoidenkin sydämet.

Panos Cosmatos on varmasti hyvä ja teknisesti pätevä ohjaaja, mutta valitettavasti hänen visionsa – vai sanoisimmeko trippinsä – on liian henkilökohtainen, jotta se aukenisi ainakaan minulle. Mandy tarjoaa sarjan taitavasti toteutettuja kuvia, jotka tarjoilevat tunnelmaltaan hienoja hetkiä, mutta niiden soisi limittyvän tiukemmin yhteen, yhtenäiseksi ja tiukaksi tarinaksi.

Olisin mielelläni nähnyt elokuvan, jota Cosmatos aloittaa Mandyn alkupuolella, suoraviivaisen kostotarinan, joka kumartaa Abel Ferraran, Tobe Hooperin ja Wes Cravenin urien alkuaikojen raikkaille ja rankoille visioille. Sen sijaan Cosmatos päättää seurailla omia tajunnanvirtojaan ja kuvittaa ne, sotkien sekaan hieman Heavy Metal -lehden sarjakuvailmaisua ja Alejandro Jodorowskin El Topoa ja Holy Mountainia. Esikuvat ovat hyviä ja hienoja, mutta aivan samoihin ulottuvuuksiin ei Cosmatos vielä pääse. Mandyn hajanaisuus ei kuitenkaan peitä sitä tosiseikkaa, että Panos Cosmatos on omillaan seisova ja ilmaisussaan tinkimätön elokuvantekijä.