Manchurian kandidaatti kotikatsomo

Ei hetisellään tuntunut kovinkaan hyvältä, kun vuoden päivät sitten luin jostain, että John Frankenheimerin vuoden 1962 trilleriklassikko Mantsurian kandidaatti filmataan uudelleen. Tukevasti kylmän sodan todellisuudessa seissyt kuningasvainoharha kaapaisi hyytävään syleilyynsä Yhdysvaltain poliittisen lähihistorian synkimmän sadon aikajänteeltä McCarthyn kommunistivainot ja presidentti Kennedyn salamurha, josta alkuperäisversio on edelleen pökerryttävä profetia valmistuen vuotta aiemmin ennen amerikkalaista murhenäytelmää. Frankenheimerin paranoiasta tulikin liian todellinen jo syntyessään ja teoksen poliittisuus kohosi potenssissa. Elokuva vedettiin pois julkisuudesta vuosikymmenien ajaksi. Meillä ulkopoliittiset verukkeet sensuroivat alkuperäisen Mantsurian kandidaatin aina 1980-luvun lopulle.

Mutta vainoharha ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, päinvastoin. Kummankin version perustana oleva Richard Condonin romaani on päivityksensä ansainnut. Kylmä sota on jäänyt taakse, mutta tilalle on tullut jotain vielä paljon karmaisevampaa. Demmen elokuvassa poliittisen ja taloudellisen vallan sisäpiireihin soluttautunut suuri koskematon raha yrittää saada Valkoiseen taloon säädeltävän sätkynuken... Todellisuus todellakin hengittää kuvien läpi, ehkä jopa liian voimakkaasti. Sotilaallis-teollisen kapitalismin kulisseissa käydään peliä, josta roskaviihteen taantumukselliset piilomekanismit pelottavat ihmisten katseet pois, koska kollektiivinen torjuntareaktio estää näkemästä vaihtoehtoja, ja ennen kaikkea estää kyseenalaistamasta.

Tyytymättömyyden vääristynyttä tarvetta ruokitaan planeetallemme itsetuhoisin seurauksin. Frédéric Beigbederiä mukaillen kuluttamisen ja kulottamisen välillä ei ole eroa, kun massoista tehdään mammonaa ja markkinavoimia kuuliaisesti palvovia marionetteja muokatussa mediatodellisuudessa. Veikkaan, että aniharva pystyy osoittamaan sen pisteen, jossa kerskakulutus luonnollistettiin ihmisen olemusta määritteleväksi tekijäksi. Tuo propaganda vain tapahtui joskus ja jossain vaiheessa, ikään kuin siinä sivussa, huomaamatta. Tarvitse. Osta. Hanki. Enemmän. Halvemmalla. Uutta. Nyt!

Manchurian kandidaatti käynnistyy Kuwaitin aavikolta, jossa ryhmä amerikkalaissotilaita on vihollislinjojen takana tiedusteluretkellä operaatio Desert Stormin aattona Persianlahden sodan aikana. Sotilaat joutuvat väijytykseen, josta selviytymisestä alkaa myöhemmin päähenkilön päässä liikkua tyystin toisenlaisia visioita kuin mitä "viralliset" muistikuvat antavat. Onko nykyinen äitinsä talutusnuorassa kävelevä poliittinen pyrkyri sittenkään heidät pinteestä pelastanut sotasankari? Manipulaation kokokuva alkaa hahmottua pala palalta Denzel Washingtonin majuri Ben Marcolle. Loppukaikki tähtäimessä on näkymättömien voimien suunnittelema vallankaappaus, josta ei tule jäämään mitään muuta todistetta jäljelle kuin yhden häiriintyneen yksilön veriteko. Epätoivoisessa päänselvittelyrallissa alkaa jo näkyä valoa tunnelin päässä, mutta sitten tulee taas kohtalokas kännykkäsoitto...

Valitettavasti Jonathan Demme ei ole tarpeeksi rohkea ja poliittisesti valveutunut ohjaaja viemään tiukkoja teemojaan lopullisesti maaliinsa edes loistavien näyttelijöiden avituksella. Paljon paremmin hän onnistuu monsteriäidin ja tämän aikamiespojan sairaan suhteen kuvauksessa, joka saavuttaa kunnon tragedian mittasuhteet. Sen sijaan vainoharhan, manipuloinnin ja sairaan mielen kuvauksina ovat alkuperäisversio ja esimerkiksi Sam Peckinpah’n Verinen viikonloppu (1983) ja David Fincherin Fight Club (1999) rutosti ehdottomampia madonlukuja median muokkaamasta maailmasta, jossa totuus ja todellisuus ovat illuusion illuusiota tai pelkkää kauppatavaraa. Toisaalta dvd:n ekstroista on aistittavissa tekijöiden teräväkatseisuus, joka ei ole kuitenkaan välittynyt filmille kuin osittain.

Manchurian kandidaatin muodikas salaliittojuoni kantaa perustarinan hyiset olettamukset vallankäytön tunteettomista mekanismeista, mutta FBI:n ja armeijan rooli kansakunnan lopullisena moraalinvartijana on sen sijaan pelkkää kaikki on hyvin -hyssyttelyä. Kaikki taas ennallaan on vaarallisin mahdollisin tuudittautumisen tunne. Ja mikä ihmeen ennallaan, kun alamäkeä on menty jo pitkä tovi. On trendikästä tuntea vapauttavuus, joka syntyy moraalisen rappion ja nykykulttuurin itsetuhoisuuden jonkinasteisessa tiedostamisesta. Mutta onko sillä mitään konkreettista arvoa? Missä ovat todelliset muutosvoimat? Itse teot? Onko lyhytjänteisen elämyskulttuurin vietävissä oleva pieni ihminen liian heikko muuttumaan tai toimimaan toisin? Surullisinta on se, ettei mikään ole oikeasti muuttunut. Nykyistä elämäntapaa kyseenalaistavat toisinajattelijat leimataan muitta mutkitta radikaaleiksi, vaikka näkemyksiltään he ovat vain realisteja. Jotain uutta on kuitenkin syntymässä, mutta emme pysty sitä hahmottamaan. Onko siinä mitään ihmiselle hyvää, se jää nähtäväksi.