Magnolia kotikatsomo

Mitä odottaa elokuvalta, joka alkaa kolmella tekaistulla pikkudokumentilla paremman selityksen puuttuessa sattumiksi leimatuista kuolemantapauksista vuosikymmenten takaa? Magnolian tapauksessa odotettavissa on paljon. Yli kolmetuntinen elokuva pönkittää vakuuttavasti Paul Thomas Andersonin mainetta suurena amerikkalaisena 1990-luvun lopun ohjaajalöytönä. Robert Altmanin Oikopolkuja aluksi muistuttava Magnolia kasvaa lopulta itsenäiseksi, häkellyttävän ilmaisuvoimaiseksi taideteokseksi, jossa altmanilaisen etäinen ja viileä sivustakatsominen on sivuutettu porautumalla suoraan ihmisyyden ja siitä eksymisen ytimeen.

Magnolia on läpileikkaus yhden vuorokauden tapahtumista San Fernandon laaksosta, toisen luokan Hollywoodista, joka on tunnettu pornon sekä television visailujen, sensaatio-ohjelmien ja ostoskanavien tuotantopaikkana. Oireellisesti elokuvan ihmiskohtalot kiinnittyvät tavalla tai toisella kymmeniä vuosia pyörineen tv:n tietokilpailun ympärille. Hypnoottisen loisteliaasti näytelty Magnolia on vaikuttava mosaiikki ihmisyyden kurjimmista ja kirkkaimmista hetkistä, kun halpojen materiaalisten himojen ja houkutusten esirippu lopullisesti romahtaa ja vaa’alle nostetaan punnittavaksi jokaisen oma ihmisyys. Itse koin Magnolian eräänlaisena äärimmäisenä saippuaoopperana, inhimillisten tunteiden sielunmessuna, jollainen se varmaan on etenkin sellaisille ihmisille, jotka saippuasarjoja eivät muuten katso. Miten Magnolian lukuisat, tuskaiset lähikuvat ihmiskasvoista luovatkaan häiritsevää kontrastia esimerkiksi Kauniiden ja rohkeiden tuijotteluihin.

Versoilevan tarinakiintiön keskiössä on kaksi vanhaa mieshahmoa: tv-visailun tuottaja (Earl Partridge) ja juontaja Jimmy Gator (Philip Baker Hall). Kummatkin vanhat jäärät ovat kuolemansairaita ja pistävän vertauskuvallisesti syövän - nykyajan sairauden - kourissa. Ensin mainittu on sidottu jo kuolinvuoteeseen hourivana haamuna. Kummatkin miehet joutuvat viimeisessä synkässä vedessä kahlatessaan katsomaan elämäänsä myös taaksepäin - millaisesta pirun pahkasta heidän elämänsä onkaan veistetty kaiken yltäkylläisen rihkaman tuolla puolen. Sairauden siemen on kylvetty heidän lastensa varhaisiin muistoihin niin, että itse kylväjät eivät edes pahoja tekojaan enää pysty muistamaan. Teema kiteytyy kipeisiin kuviin: vanha sairas mies yrittää pelastaa sielunsa samalla, kun hänen aikoinaan hylätty, macho-humpuukia markkinoiva poikansa (Tom Cruise) kiroaa kaameasti tuskasta tiedotonta isäänsä.

Rakkaudettomuus on verevintä kasvualustaa katkeruudelle, mutta Paul Thomas Anderson ei saarnassaan kuitenkaan lipsu halpoihin sentimentaalisiin painotuksiin. Magnolian tunteiden kirjossa vaihtuvat kuin sattuman kaupalla todellisuus ja mielikuvitus, inhorealismi, tragikomiikka ja absurdiikka. Ohjaaja luottaa siihen viimeiseen inhimillisyyden linnakkeeseen, jollaista hän uskoo jokaisen ihmisen sisällään kantavan. Epätoivon keskellä rakkaus, toivo, anteeksianto ja pyyteettömyys puhkeavat odottamattomallakin hetkellä. Ehkä joku voi moittia Magnoliaa siitä, että sen opetukset menneisyyden taakasta ovat kuluneita. Mutta toisaalta, olemmeko mitään oppineet?