Mad Max Collection kotikatsomo

Neljännen Mad Max -elokuvan, Fury Roadin, jyrätessä valkokankailla on paikallaan palata sarjan ensimmäisten elokuvien pariin. Warnerin taannoinen blu-ray-boksi Mad Max Collection tarjoaa tähän hyvän mahdollisuuden. Julkaisun merkitystä lisää se, että ensimmäistä Mad Maxia (1979) ei Suomessa ole tallenteena ollut saatavilla sitten 1980-luvun, jolloin elokuva julkaistiin vhs:llä ennen surullisen kuuluisaa videolakia.

Toisestakin Mad Maxista (1981) on vuosien saatossa julkaistu useita versioita. Yhdysvaltojen markkinoilla elokuvaa levitettiin alkuperäistä Mad Max 2:sta siistitympänä versiona nimellä The Road Warrior. Ensimmäistä elokuvaa harva oli nähnyt ja lisäksi sillä oli liiankin hurja maine. Sittemmin kakkososaa on levitetty erilaisilla nimiyhdistelmillä välillä rajustikin leikattuna.

Australialaisen George Millerin ohjaamat Mad Maxit ovat elokuvan saralla post-apokalyptisen maailman peruskiviä. Varsinkin Mad Max 2 loi pitkälti mielikuvan siitä, minkälaisena tuhon jälkeinen maailma näyttäytyy. Kuvastosta on sittemmin ammennettu vaikutteita lukuisiin muihin teoksiin.

Tyhjästä George Miller ei visiotaan ammentanut. Miller sai inspiraation tuhon jälkeiseen maailmaan elokuvasta A Boy and His Dog (1975), jota pidetään yhtenä ensimmäisenä post-apokalyptisena elokuvana. Toisin kuin usein luullaan, Millerin kahdessa ensimmäisessä Mad Maxissa tuholla ei viitata ydinsotaan vaan järjestäytyneen yhteiskunnan luhistumiseen.

Ensimmäinen elokuva käsittelee luhistumisprosessia ja toinen elokuva konkretisoi lopputuloksen, jossa yhteiskunta on ajautunut kaaoksen kautta anarkiaan. Kolmas Mad Max eli Ukkosmyrsky (1985) ei ydintuhoviittauksineen saumattomasti istu kahden ensimmäisen elokuvan maailmaan mutta jatkaa kuitenkin tematiikan kehittelyä. Näkyvin teoksia yhdistävä tekijä on Mel Gibsonin esittämä päähahmo Max.

Ukkosmyrskyn tarinaa ei alkujaan edes kaavailtu Mad Max -elokuvaksi. Lisäksi Millerin hyvän ystävän ja tuottajan Byron Kennedyn kuolema vei Millerin motivaation kolmanteen elokuvaan, josta hän ohjasi vain toimintakohtaukset. Kovapintaisten toimintaelokuvien sijaan Ukkosmyrsky onkin enemmän seikkailuelokuva, joka muistettaneen parhaiten Tina Turnerin hittibiisistä We Don't Need Another Hero.

Kovan toiminnan raju tematiikka

Ensimmäisessä Mad Maxissa yhteiskunnan rapautuminen alkaa liberalisoituneen oikeusjärjestelmän kyvyttömyydestä ylläpitää moraalia ja yhteiskuntajärjestystä. Väkivalta saa tilaa ja kostamisesta tulee oikeudenjakamisen muoto. Tematiikka oli tuttu monista aiemmista 1970-luvun elokuvista, kuten Don Siegelin Likaisesta Harrysta (1971) ja Michael Winnerin Väkivallan vihollisesta (1974).

Millerin visio oli kuitenkin rajumpi ja inhimillisesti synkempi. Oikeamielinen poliisi Max Rockatansky (Gibson) joutuu käsiään levittelevän oikeusjärjestelmän takia moottoripyöräjengin väkivaltaisen koston uhriksi ja menettää perheensä. Max lähtee koston tielle ja hänestä kasvaa kakkososaan lännenmytologiasta tuttu sankari, jonka motiivit muiden auttamiseen ovat tulkinnanvaraisia.

Maxissa on paljon samaa Sergio Leonen ja Clint Eastwoodin lännenelokuvien päähahmojen kanssa. Hämärään menneisyyteen puetut sankarit auttavat heikkoja edesauttaakseen omia koston tai selviytymisen päämääriä. He eivät ole kirkasotsaisia sankareita vaan ristiriitaisia ja tulkinnoille avoimia hahmoja, mikä on tehnyt erityisesti Maxista elokuvasta toiseen kiinnostavan hahmon.

Kiinnostavan tematiikkansa ja moniulotteisen tarinamaailmansa ohella ensimmäiset Mad Maxit ovat äärimmilleen vietyjä toimintaelokuvia, joiden ajokohtaukset ovat edelleen ylittämättömiä. Mad Maxien maailma on raaka, suorastaan brutaali. Kyse ei ole niinkään graafisesta väkivallan esittämisestä vaan painostavasta tunnelmasta, jota Miller luo taidokkaalla leikkauksella ja musiikin käytöllä.

Hyvä esimerkki on Mad Max 2:sen alkupuolella oleva kohtaus, jossa Max ja Bruce Spencen esittämä helikopteripilotti katselevat vuorelta kaukoputkilla, miten polttoainetta valmistavan yhteisön tiedustelijat jäävät jengiläisten kynsiin, raiskataan ja tapetaan. Raakuudet tapahtuvat pitkälti kuvan ulkopuolella mutta tapahtumia etäältä seuraavan Maxin kautta katsoja kokee ne hyvinkin koskettavasti.

George Miller on ohjaajia, joille toiminnan ja väkivallan visuaalinen näyttävyys ei ole itseisarvo, vaan keino viedä tarinan sisältöä syvälle katsojan mieleen. Tämä tekee Millerin Mad Maxeista rajuja elokuvia.

Elokuvien suoraviivainen toiminta on toteutettu valtavalla vimmalla ja fyysisyydellä. Ajo-kohtausten koreografiat ja kovat nopeudet ovat edelleen hämmästyttäviä. Aidosti ruttaantuva pelti konkretisoi ihmisten saamia vammoja, joille lääkäriksi opiskellut Miller antaa elokuvissaan tilaa.

Vimmaisten ajokohtausten mielikuvitukselliset menopelit ovat Mad Max -elokuvien tavaramerkki. Maxin ajamasta mustasta interceptorista on vuosien saatossa kehittynyt elokuvahistorian tunnetuimpia autoja. Aussifordin Falcon GT-mallista modifioidun muskeliauton konepellistä ulos puskeva mekaaninen ahdin ja kuusisataa hevosvoimaa eivät olleet aitoja, mutta se ei ole estänyt kasvattamasta auton mainetta.

Mad Maxien suoraviivainen toiminta yhdistettynä myyttiseen päähahmoon ja monitulkintaiseen tarinamaailmaan ovat luoneet kahdesta ensimmäisestä elokuvasta aikaa kestäviä klassikoita. Kolmas elokuva, Ukkosmyrsky, on enemmän oman kasariaikansa tuote, jolla on arvonsa Maxin hahmon kehityskaaren kannalta.

Ukkosmyrsky viitoittaa tietä tuhon jälkeisen ihmiskunnan järjestäytymisessä, jossa valta on vahvoilla, mutta uskonnollisten filosofioiden viitoittamalla tiellä inhimillisyys kumpuaa heikommista. Max on omien demoniensa riivaama messias, jonka perimmäiset motiivit saattavat olla itsekkäitä mutta teot heikompia puolustavia. Tämä on johtava tematiikka myös kolmekymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä neljännessä elokuvassa, joka palauttaa valkokankaille kahden ensimmäisen Mad Maxin vimmaiset ajokohtaukset ja sen ehdottomuuden, jolla sisällöllisesti rikasta toimintaelokuvaa pitää tehdä.