Ma Rainey’s Black Bottom kotikatsomo

1920-luvun Yhdysvallat. Kesäinen aurinko paahtaa asfaltin peittämiä katuja saaden kaikki voipuneiksi, jopa ärtyneiksi paahteen sekoittaessa pään. Pieniä riemun iloja tuovat uudet kengät, joihin uppoaa suuri lovi palkasta. Töitä pitäisi tehdä, mutta liian moni kokki hämmentää soppaa. Kenen lusikka saa antaa loppusilauksen?

Samannimiseen 1982 julkaistuun näytelmään perustuva Ma Rainey’s Black Bottom ruokkii kaivatun, sata vuotta sitten vallinneen 1920-luvun nostalgiaa. Sen sijaan, että elokuvassa vain helmat heiluisivat ja jazz ja blues raikaisi ilon säestämänä, elokuva paneutuu syvemmälle valtataisteluiden moniin kerroksiin. Viola Davisin kyllästyneenoloinen bluesin äiti Ma Rainey on sopinut uudesta levytyksestä. Ma on henkilö, kenelle ei ryttyillä, ja hän antaa todella sen näkyä.

Ma Raineyn tapoihin tuo kapuloita rattaisiin nuori trumpetisti Levee (Chadwick Boseman). Hänellä on visioita ja halua luoda uusia sovituksia sekä säveltää. Vanhemmat taustabändin jäsenet koettavat laittaa nuorelle ja innokkaalle sekä röyhkeästi kukkoilevalle dandylle jäitä hattuun.

Studion nauhoittajat sekä Man agentti lyövät omat kapulansa rattaisiin. Lopputuloksena tilanne eskaloituu monella eri tavalla. Se, kenen lusikka hämmensi alun asetelman soppaa viimeisenä, on hyvin selkeä.

Elokuvan CGI toimii kauniisti ja sadunomaisesti usvaisella otteellaan johdattelemaan katsojan menneeseen aikaan. Kirkas kellertävä valo korostaa kuuman kesäpäivän tunnelmaa. Puvustus ansaitsee oman kunniamainintansa ollen oikeasti 1920-luvulle tyypillinen, eikä muistuta ollenkaan elokuvateollisuudessa usein nähtyjen 1920-luvun henkisen naamiaispukujen tunnelmaa, mihin esimerkiksi The Great Gatsbyssa (2013) sorruttiin.

Viola Davisin Ma Rainey onnistuu hyvin. Jatkuva elämään kyllästynyt ja ärtynyt ilme kertoo enemmän kuin paljastaa yleensä varsin ilmeikkään Davisin taitojen myötä. Ma onnistuu olemaan itsevarma värillisille epävarmassa ajassa, jopa uhkaavissa määrin. Väistämättä tulee miettineeksi, etten ainakaan itse uskaltaisi asettua poikkiteloin tätä diivaa vastaan.

Chadwick Bosemanin Levee jäi hänen viimeiseksi roolikseen Bosemanin menehtyessä syöpään elokuvan jälkituotannon aikaan. Sairaus paistaa lommoille laihtuneilta kasvoilta, mutta muuten siitä ei ole jälkeäkään miehen näyttelijäntaitojen loistaessa yhtä kirkkaasti kuin aina ennenkin. Bosemanin rautaiset kertojantaidot pääsevät oikeuksiinsa Leveen kahden monologin aikana, kun hän rakentaa jännitettä hitaasti mutta varmasti elokuvan kliimaksiin asti. Boseman voitti postuumisti roolistaan Golden Globen, enkä ihmettelisi, vaikka hän veisi myös Academy Awardsin (eli tuttavallisemmin Oscarin) roolityöllään.

Erityisen huomion roolityöstään ansaitsee myös Cutlerin roolissa menestyvä Colman Domingo. Hän uppoaa rooliinsa isällisenä hahmona mutta myös alistuneena tummaihoisena, joka on kyllästynyt rotusortoon ja rasismiin, mutta ei uskalla asettua röyhkeäksi Man tavoin tai olla enää lipevä valkoisia kohtaan, kuten Levee on. Hän edustaa sitä kansaa, joka ei jaksa, mutta jonka voimat on lypsetty loppuun noustakseen myöskään vastustamaan. Rooli on erinomaisesti ja harkiten tasapainotettu tuomaan nämä vallitsevat suhteet hahmossa esille.

Ma Rainey’s Black Bottom on ennen kaikkea kuvaus siitä, mitä äärimmilleen viety rotusorto saa ihmisissä aikaan. Katsojalle jääkin pohdittavaksi, kuka tässä on oikeasti uhri ja kuka uhka. Jos se ei elokuvan aikana selviä, siitä ei jää epäilystäkään viimeisten minuuttien pyörähtäessä käyntiin kliimaksin jälkisoitossa. Erinomaisesti rakennettu juoni onnistuu jättämään katsojalle epäuskoisen olotilan, joka toivottavasti jättää rattaat pyörimään päässä myös elokuvan jälkeen.