Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma kotikatsomo

Jari Halonen teki toisella pitkällä ohjauksellaan Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995) suomalaista elokuvahistoriaa. Halonen loihti työryhmineen valkokankaalle kansainvälisen tason tieteiselokuvan vaivaisella parilla miljoonalla silloisella markalla. Kuvastoltaan vastaavaa tulevaisuusdystopiaa ei oltu Suomessa aiemmin tehty, eikä ole tehty sen jälkeenkään ainakaan vakavan tieteiselokuvan saralla.

Lipton Cockton voitti aikanaan ansaitusti Jussin parhaasta lavastuksesta. Kekseliään lavastuksen, taitavan kuvauksen ja mietityn valaistuksen myötä tekijät onnistuivat vähillä rahoillakin luomaan elokuvaan uskottavan tapahtumamiljöön, joka on kestänyt yllättävän hyvin ajan hammasta. Elokuva näyttää edelleen vakuuttavalta ja on konkreettinen todiste siitä, miten tieteiselokuvaa voidaan tehdä myös pienellä budjetilla.

Vuoden 2037 Vladivostok on Euroopan liittovaltion itäinen metropoli. Isojen korporaatioiden hallitsemassa maailmassa pienet ihmiset on unohdettu rapautuvien kaupunkien sokkeloihin, ympäristö on runneltu rappiolle eikä ihmisyydestäkään ole paljoa jäljellä. Jorma Tommilan antaumuksella esittämä yksityisetsivä saa paikalliselta poliisipäälliköltä tehtäväkseen selvittää selittämättömiä ihmisten räjähtämisiä.

Vuonna 1995 ensi-iltansa saaneeseen Lipton Cocktoniin ammennettiin runsaasti vaikutteita edeltäneen vuosikymmenen scifi-elokuvista, erityisesti Ridley Scottin Blade Runnerista (1982). Vaikka elokuva on paljon velkaa monille merkkiteoksille, se ei ole halpa jäljitelmä vaan hyvin omintakeinen ja persoonallinen visio tulevaisuudesta.

Globaalin yhteiskuntarakenteen kritiikkinä ja ympäristön turmelemisen varoittavana esimerkkinä Lipton Cockton on edelleen ajankohtainen elokuva. Monille aikansa tieteiselokuville tyypillisesti se ammensi profetiansa vallitsevasta todellisuudesta. Vuosien myötä monista näistä visioista on ainakin osin tullut myös konkreettista tulevaisuutta. Tästä näkökulmasta vanhat tieteiselokuvat ovat kulttuurisesti kiinnostavia ikkunoita menneisyydessä nähtyyn tulevaisuuteen, jonka peilaaminen nykyisyyteen auttaa hahmottamaan yhteiskunnan ja ihmisen kehitystä tavanomaista historiankirjoitusta lyhyemmällä aikaperspektiivillä.

Sisällöllisesti Lipton Cockton onkin Halosen tähänastisen uran merkittävin elokuva. Se on myös elokuvallisesti ohjaajansa onnistunein teos, vaikka teemat ja varsinkin niiden tulkinta jäävät osin valitun kerrontarakenteen vangeiksi.

Lipton Cockton nojaa lainaamansa dekkariperinteen mukaisesti päähenkilön kertojanääneen. Siinä missä film noir -dekkareissa kertojanääni on olennainen osa tunnelman ja päähenkilön maailmankuvan luontia, tieteiselokuvassa monologimaisella luennalla tukahdutetaan elokuvaan luodun miljöön ja visuaalisen kerronnan mahdollistamat tulkintaulottuvuudet. Blade Runner on tästä erinomainen esimerkki. Kun ohjaajan versiossa kertojanääni jätettiin pois, koko elokuvan tulkinta muuttui.

Lipton Cocktonkin toimisi paremmin ilman kertojaääntä. Kerronnan kannalta se on tarpeeton, sillä kuvallinen kerronta ja dialogi tuovat esiin kaiken tarvittavan. Tommilan tajunnanvirtamainen voiceover kahlitsee elokuvan tarinan ja yksityiskohdiltaan rikkaan maailman luomia tulkintamahdollisuuksia. Elokuvan tulkinta alistetaan näin enemmän tekijöiden omille näkemyksille kuin mahdollistettaisiin katsojalle kokonaan omien ajasta ja paikasta riippumattomien tulkintojen tekeminen, mikä erityisesti tieteiselokuvalle on tärkeää.

Tässä mielessä Lipton Cockton jää sisällöllisesti esikuvansa Blade Runnerin varjoon, vaikka ohjaaja itse on nähnyt asian haastattelussa täysin toisin. Kun elokuvalla on taideteoksena ja kulttuurin tuotteena mahdollisuus kasvaa osiensa summaa suuremmaksi, elokuvasta muodostuu ajan myötä merkkiteos. Lipton Cocktonista ei tähän ole, mutta kiinnostava ja hyvin aikaa kestänyt scifi-elokuva se on.