Lemmy kotikatsomo

Lemmy Kilmister, kuvaushetkellä 63, istuu sotkuisen, suorastaan saastaisen olohuoneensa sohvalla. Motörheadin ikoninen basisti-laulaja puhuu vieressä istuvasta Paul-pojastaan, rockmuusikko hänkin. ”Paul on minulle uskomattoman tärkeä”, Lemmy mainitsee.

Aivan kuin Paul hätkähtäisi.

Sitten isä ja poika jutustelevat kepeästi Paulin äidistä, joka kuulemma on yksi Lemmyn noin tuhannesta yhden illan jutusta. Kohta he jo muistelevat keskenään jakamiaan naisia.

Myöhemmin Lemmyn ohjaajat Greg Olliver ja Wes Orshoski jututtavat pelkästään Paulia. Ilmiselvästi liikuttunut mies kertoo yllättyneensä isänsä kauniista sanoista täysin.

Että Lemmy tosiaan hänestä välittää!

Kilmisterin dokumenttimuotokuva on paljastavimmillaan nimenomaan seuratessaan Lemmyä tämän kotioloissa. Los Angelesin rock-myyttisen Sunset Stripin kupeessa sijaitseva kämppä näyttää siltä kuin siellä asuisi kannabisongelmainen 18-vuotias kymmenen amfetamiiniriippuvaisen kaverinsa kanssa, muutama vanha alkoholisti ja jokunen natsimemorabiliaa keräilevä höyrähtänyt aristokraatti.

Paikka pursuaa yhtä lailla roskia, likaa kuin toisen maailmansodan aikaisia kullattuja tikareitakin. Täältä Lemmy sitten lähtee ikuisille kiertueilleen, kun ruhjuisen bungalowin eteen pysähtyy pitkä musta limusiini. Täältä hän valuu myös Rainbow Bar & Grilliin, pelaamaan baaritiskin tietokilpailupeliä Jack Daniels -lasi kädessään.

On vaikea tietää, minkä verran Lemmy esittää Lemmyä, mutta ainakaan hän ei ole turhaan siivonnut vieraiden varalta. Pointti tulee selväksi. Tässä on rocktähti, joka ei lentele yksityiskoneilla, eikä elele luksushotelleissa. Lemmy ei ole mikään Keith Richards.

Lemmy on lähes täydellisesti onnistunut muotokuva raskaan rockin suurmiehestä. Sen vähäiset viat johtuvat liiallisesta pituudesta. Herra Kilmisterin erinomaisuutta ylistäviä puhuvia rockmuusikonpäitä on aivan liikaa, samoin tuskastuttavan sisäsiittoista studiojamittelua sekä Dave Grohlin että Metallican kanssa.

Kyllä, Lars Ulrich palvoo Lemmyä. Se tulisi selväksi vähän vähemmälläkin.

Lemmyn imagon, miehen nahkaisen tähtikuvan taakse päästään hetkittäin. Tuokiot pojan kanssa paljastavat paljon, samoin läheisten ystävien todistukset miehen äärettömän sydämellisestä luonteesta. Jotenkin poika Paul osuu taas lähimmäksi maalia kertoessaan isänsä heroiiniin kuolleesta nuoruudenrakastetusta. Sen jälkeen Lemmyn on ollut vaikea rakastua, hän arvelee. Sen jälkeen hän on vihannut heroiinia, päinvastoin kuin muita huumeita.

Kiinnostavaa kyllä, leffa tuo vain väläyksittäin esiin päähenkilönsä oikukkuutta ja mielialanvaihteluja, joista ohjaajat kuitenkin kertovat dvd:n ekstroissa laajalti.

Yhtä suuri ansio Lemmylle on ihan sen tähtikuvankin moniulotteisuuden, laajuuden ja kirkkauden mittaaminen. Kilmisteriä palvovat niin konserttiyleisöt, miehet, naiset, roudarit kuin rocktähdetkin.

Hän on naistenmiehistä kovin. Hän on raskaan rockin, punk-asenteen ja heavy metalin ruumiillistuma. Hän soittaa lujempaa ja laulaa rujommin kuin kukaan muu. Hän voi vetää mitä tahansa ja juoda mitä vaan.

Hän ei sellaiseen kuole.

Hän on kuin se Ace of Spadesin salaperäinen jokerikortti, joka joko symboloi räkäistä naurua kuoleman mahdollisuudelle – tai sitten ei.

You know I'm born to lose, and gambling is for fools,
But that's the way I like it baby,
I don't wanna live for ever,
And don't forget the joker!