Lainakengissä kotikatsomo

Kirjailija Jennifer Weiner nousi bestsellerlistoille heti esikoisromaanillaan Hyvä sängyssä. Kirja tarrasi kevyellä otteella painavaan aiheeseen: lihavuuteen ja ulkonäköön. Osittain samoja aihepiirejä käsittelee myös Weinerin toinen romaani Lainakengissä, jossa tarinan kahdesta siskosta toinen on kaunis ja kavala. Maggien asiat järjestyvät pitkillä säärillä ja suurilla silmillä, eikä vaihtoehtoja juuri olekaan, sillä ulkonäkönsä lisäksi Maggiella ei ole kuin lukihäiriö. Isosisko Rose puolestaan on fiksu ja pätevä juristi, mutta melkoinen harmaavarpunen. Keskeinen juonikuvio käsittelee siskosten rajua riitaa, joka pakottaa molemmat pistämään arvonsa uusiksi.

Viihteen markkina-arvo on selvästi kova, sillä Lainakengissä-kirjan elokuvaoikeudet myytiin jo ennen opuksen ilmestymistä. Cameron Diaz hömpän kauniina tähtenä antaa odottaa pahaa. Neidin näyttelijänlahjat eivät varmastikaan ole kyseenalaiset, mutta kyseenalaisia ovat kyllä olleet viihde-elokuvat, joihin hän on eksynyt. Kuka sanoo tahdon, kaksi kappaletta Charlien enkeleitä ja jopa Radalla-niminen hirvitys onneksi unohtuvat Lainakengissä-leffan myötä. Curtis Hansonin ohjaama elokuva ei ole ollenkaan hassumpi, vaikkei maailmaa mullistakaan. Se kopistelee itselleen ominaista polkua jossakin romanttisen komedian ja ihmissuhdedraaman välimaastossa. Pari kertaa elokuva onnistuu naurattamaan, ja ihmissuhteita ruoditaan tosissaan.

Elokuva on uskollinen kirjalle, mistä seuraa, että sen temaattiset ansiot ja puutteet ovat samat kuin romaanissa. Ansiokkainta elokuvassa on elämänmakuinen tunteiden kirjo. Omien ja muiden odotusten välissä taiteilu rajoittaa päähenkilöiden elämää ja saa heidät sulkeutumaan suojavarustuksiinsa. Teemat syvenevät elokuvan ekstroissa, joissa ohjaaja, käsikirjoittaja, kirjailija ja näyttelijät kertovat, kuinka kokivat elokuvan aiheet ja henkilöhahmot. Ekstroissa on myös poikkeavia näkökulmia, sillä esiin nousevat jopa eläinten oikeudet ja elokuvan tekoon perehdytään avustajina olleiden eläkeläisten kokemusten kautta.

Ansiottominta elokuvassa on yksioikoistaa anteeksiantaminen vapauttavaksi ideaaliksi. Olisipa virkistävää nähdä elokuva, jossa päähenkilöiden sallittaisiin reilusti olla kaunaisia tai vähintäänkin omanarvontuntoisia! On tekoja, jotka voi antaa anteeksi, mutta joiden jälkeen ei enää olisi pakko esittää parasta kaveria. Toki elämä on rikkaampaa avoimin mielin kuin pahimpaan varautuneena, mutta miksi tehdä itsestä narri, kun voi olla tekemättäkin?

Lainakengissä tuo tässä suhteessa mieleen Raamatun ja kertomuksen tuhlaajapojasta. Sukulaissuhteet ovat jotakin niin perustavaa, että ne menevät kaiken muun edelle ja niitä ilman ihminen on eksyksissä. Rosessa ei ole järkeä ilman Maggieta, eikä Maggiessa ilman Rosea. Muutenkin elokuva on opetuksiltaan varsin raamatullinen, mikä ei taida kertoa elokuvan taantumuksellisuudesta vaan perustavien arvojen muuttumattomuudesta maailmassa. Kauan kärsittyään kiltit ja kunnolliset perivät lopulta maan.

Kiltiksi ja kunnolliseksi voi oppia, vaikka lähtöasetelma sisältäisi nuorena kuolleen äidin ja kammottavan äitipuolen. Elokuvassa molemmille siskoille annetaan aikaa kasvaa. Suuren osan kyllin pitkää elokuvaa Rose ja Maggie ovat erillään toisistaan, mikä tekee kasvuprosessista uskottavamman. Ei ole helppoa antaa anteeksi kipeitä loukkauksia. Ei myöskään ole helppoa pinnistellä pois lokerosta, johon on juuttunut. Välimatka mahdollistaa Rosen irrottautumisen tiukkapipoisen juristin leimasta. Kaukana muiden odotuksista ja syytöksistä Maggiekin löytää sisältöä elämäänsä. Isoäiti antaa Maggien itse määritellä itsensä ja löytää oman paikkansa. Siskosten isoäidin ja isän tarinoissa kertautuvat syyllisyyden ja anteeksiantamisen teemat. Lopulta kaikkien on pohdittava, mitä elämältään haluaa ja kuka haluaa olla.