Kultarannikko kotikatsomo

Kultarannikko perustuu vahvaa kulttimainetta nauttivan Elmore Leonardin romaaniin. Tosin Leonardin kurssi on nykyään sen verran korkealla, ettei kyse ole enää pelkästä pienen harrastajapiirin kulttikirjailijasta. Päinvastoin Leonardin kirjat myyvät mukavasti ja nimekkäämmätkin elokuvaohjaajat tappelevat niiden filmatisointioikeuksista. Quentin Tarantino osti muutama vuosi sitten filmatisointioikeudet useampaankin Leonardin teokseen. Tarantinon uutukaisen Jackie Brownin pohjanahan oli Leonardin romaani "Rommipunssi". Myös näyttelijänä paremmin tunnettu Peter Weller on hypännyt ohjaajan pallille Leonardin innoittamana. Tuloksena on korkeintaan keskitason rikoselokuva.

Maguire vapautuu vankilasta ja matkustaa Floridaan noutamaan osaansa ryöstösaaliista. Maguiren palkannut gangsteri on kuitenkin kuollut ja jäljellä on vain kaunis ja yksinäinen leski Karen (Marg Helgenberger). Leskeä pidetään gangsterin viimeisen tahdon mukaisesti silmällä: mies halusi varmistua, että vaimo on uskollinen vielä siipan kuoleman jälkeenkin. Vahtikoirana on häikäilemätön palkkamurhaaja Roland (Jeff Kober), joka himoitsee Karenia itselleen. Kun Maguire ja Karen alkavat tuntea vetoa toisiinsa, Roland puutuu asiaan ja aloittaa julman kissa ja hiiri -leikin.

David Caruson menetetty maine

NYPD Blue -sarjassa tähdeksi nousseen David Caruson elokuvaura ei ole lähtenyt odotetulla tavalla lentoon. William Friedkinin Jade (1995) menestyi odotuksiin nähden vaatimattomasti ja Kultarannikko tuskin sekään auttoi Caruson urakehitystä. Caruson työskentely on kuitenkin miellyttävän vähäeleistä ja maneeritonta ja hänen viileä olemuksensa sopii mainiosti rikoselokuvan kyyniseen maailmaan.

Ihmissuhteet ovat Kultarannikossa - rikoselokuvan perinteiden mukaisesti - pelivälineitä suurempaan rahasaaliiseen. Viettelevän vampin ja elämänsä tilaisuutta hakevan pikkurikollisen romanssia ei hehkuteta, vaan suhdetta kuvataan - elokuvan yleistunnelman mukaisesti - viileän etäisesti. Näin huomio kiinnittyy Jeff Koberin roolihahmoon, korskean ylimieliseen Rolandiin, joka onkin valjusti piirrettyä pääparia kiintoisampi tyyppi.

Kultarannikko alkaa lupaavasti. Tarinaa viedään vauhdilla eteenpäin ristikkäisleikkauksilla samanaikaisten tapahtumien välillä. Tarinan vakiinnuttua uomiinsa ensimmäisen vartin jälkeen elokuva latistuu melko tavanomaiseksi rikosjutuksi. Samat juonittelukuviot on käyty läpi jo niin monta kertaa aiemminkin. Kultarannikko ei onnistu tuomaan tähän kuvaan mitään uutta.

Hyvät lähtökohdat, valju lopputulos

Visuaalisen ilmaisun latteus tekee Wellerin teoksesta kuin jonkun tv-sarjan pilottijakson. Alun perin Kultarannikko onkin tehty televisioelokuvaksi, ja sen kyllä näkee lopputuloksesta. Harmittavaa sikäli, että elokuvan käsikirjoitus on keskivertoa mielenkiintoisempi. Verrattuna viime vuosien suuriin rikoselokuviin Kultarannikko on kovin tavanomainen yritelmä. Siitä puuttuu tyylillinen sekä sisällöllinen innostavuus tai ylipäätään sellainen koukku, joka nostaisi sen roimasti keskinkertaisuuksien yläpuolelle.

Voi tietysti olla, että Coenin veljesten, Tarantinon ja John Dahlin elokuvat ovat vetäneet rikoselokuvan riman vähän turhan korkealle. Kultarannikko ei ole suinkaan lajityyppinsä kehnointa edustajia, muttei se pääse läheskään niin korkeisiin sfääreihin kuin mitä suuria lupauksia herättävä alku antaisi odottaa.