Koirankynnen leikkaaja kotikatsomo

Trendit ja markkinahumustelu eivät ole Markku Pölöstä vieneet mukaansa. Vaikka miehen elokuvien kaari on kärsinyt ajoittaisesta epätasaisuudesta, niin hän on kuitenkin niitä harvoja, joita kehtaa tituleerata suomalaiseksi elokuvantekijäksi. Tässä maassa suolletaan tällä haavaa sellainen määrä amerikanhumppaa rippaavaa viihdehöttöä, että suomalaisen elokuvan taloudellisen tilan kohisevasta kohentumisesta huolimatta on turha puhua suomalaisesta elokuvasta, joka ei todellakaan voi hyvin vaan riutuu. Rahalla ja lainaamalla ei kaikkea saa.

Pölösen savotassa rasvatut ja pumpatut kropat unohtuvat nopeasti, kun eteen lyödään liuta ohjaajan niin rakastamia rujoja, jurottavia ja yrmyjä mutta niin rukiinmakuisia sivuosien epookkikasvoja, joiden uurteet ja rypyt kertovat elämästä paljon enemmän kuin levottomien sukupolvien trendiepätoivosta kertovat rimanalitukset yhteensä. Koirankynnen leikkaajan naiivi tarina sodassa järjenjuoksunsa hukanneesta puolimielestä 1940-luvun lopun jälleenrakennus- ja sotavelka-Suomen jälkimainingeissa saa jo alkumetrien jälkeen silmän kostumaan.

Pölönen tietää, että elokuva on tunnetta. Ja sen hän osaa myös näyttää. Nimenomaan näyttää. Kuvin, tuntein ja tunnelmin. Parhaimpaansa Koirankynnen leikkaaja yltää silloin, kun ei puhuta. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Franzénin Mertsi kohtaa Sakke-koiran ennen kohtalokasta puraisua, on suorastaan uskomaton lataus. Harmi vaan, että Franzén on ollut tietyissä produktioissa mukana menettämässä uskottavuuttaan, sillä hyvä näyttelijä hän on. Onneksi Pölönen osaa saada miehestä oikean latauksen irti.

Pölöstä on moitittu surkeaksi tarinankertojaksi. Liekö sitten syynä se, että on tuijoteltu valmiiksi pureskeltua Hollywood-purkkaa liiankin kanssa. Todennäköisesti. Vaatii meinaan verkkaiseen kerrontaan uskovaltakin elokuvantekijältä suurta uskallusta jäädä hetkeen, jopa juuttua vaikka ahventen perkuuseen, koska se tapahtuu aina vastoin suuren yleisön odotuksia ja tottumuksia Ne, jotka tekevät elokuvaa pätäkkää palvoen, eivät moiseen sorru. Eivät tietenkään. Se olisi rahanhukkaa, mutta on elokuvalta aina pois.

Veikko Huovisen upea tarina taustalla Pölönen on jättänyt omannäköisensä rakovalkean lämpimät jäähyväiset suomalaiselle elokuvalle. Toivottavasti ne eivät ole lopulliset. Surumielisyydestään huolimatta Koirankynnen leikkaaja jättää miellyttävän optimistisen jälkimaun sydämeen. Käy elokuva myös vertauskuvana nykytodellisuuteen, jossa maanhiljaiset on poljettu ihan yhtä ahtaalle kuin olemassaolon oikeutuksensa pyörteissä sotimaan tuomittu Mertsi. Hiljaisen epätoivon voi jo haistaa. Koska se lävähtää lopullisesti vasten kasvoja, on vain ajan kysymys. Silloin todellinen hyvyys punnitaan. Miten aidot asiat enää voivat edes olla nauttia suosiosta, kun pörssikursseistakin kerrotaan kuin jostain elävistä olennoista. Jonnekin ovat perusasiat unohtuneet ihmisen lyhyen "voittokulun" huumassa. Ehkä elämä on liian lyhyt hyvyyteen.

Ajoittain Pölönen yltää ylös humaaniuden jaloihin sfääreihin omassa luonnon ja ihmisen oppitunnissaan. Hänen teoksissaan on arvoja, joita ei normaalisti edes odota elokuvista löytyvän. Mutta aivan niihin korkeuksiin hän ei yllä, mitä esimerkiksi Kurosawa on tavoittanut Dersu Uzalassaan (1975), jonka pitäisi kuulua pornolevottomaan kuvakerrontaan paatuneiden pakko-opintoihin. Tässä ja nyt.