Kevät koittaa Hitlerille kotikatsomo

Jotkut aiheet ovat niin tabuja, että niitä rikkomaan tarvitaan visionääri. Reilut parikymmentä vuotta toisen maailmansodan jälkeen ihan joka pojalle ei olisi tullut mieleen tehdä satiiria, jonka juonen ytimen muodostaisi musikaali Adolf Hitleristä. Tarvittiin amerikanjuutalainen ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja ja myöhemmin näyttelijä Mel Brooks, joka aloitti elokuvaohjaajan uransa vuonna 1967 sen verran kovilla panoksilla ja sen verran kovalla lopputuloksella, että ani harva debytanttiohjaaja on vastaavaan kyennyt.

The Producers eli Kevät koittaa Hitlerille on vuosikymmenien jälkeenkin mestarillinen satiiri ihmisen ahneudesta, showbisneksen laeista ja siitä, kuinka ihmisen perusluonne ei muutu. Elokuvan lumo ja teho ei ajan myötä ole haalistunut, sen sijaan sen kärjistyksien ja härskin häikäilemättömien karikatyyrisointien painopiste on siirtynyt siitä yksinkertaisesta syystä, että elokuvan tekohetken kulttuurinen konteksti on eri kuin nykypäivän kulttuurin.

Esimerkiksi aikalaiskatsojaa hätkähdyttivät varmasti enemmän laulavat Aatut ja hanhenmarssia hupaisasti tanssaavat musikaalinatsit sekä pelkkä ajatuskin siitä, että juutalainen koomikko ei suhtaudukaan aiheeseen kuolemanvakavana ja seipään nielleenä vaan tekee pilkkaa ihmisten kauhistelevasta asenteesta.

Nykykatsoja taas saattaa kiinnittää enemmän huomiota siihen, kuinka estottoman teräväpiirteisesti teos kuvaa niin sanotut teatterihomot sekä stereotyyppiset ruotsalaiset blondit. Naismaisen hintahtavat teatterintekijät sekä Lee Meredithin oivallisesti luonnenäyttelemä sihteeri Ulla heijastavat kuitenkin 1960-luvun tulkintoja eivätkä ole mitenkään epätasa-arvoisia senkään takia, että Brooksin käsikirjoitus ei säästä lempeältä naurulta yhtään ketään, kaikkein vähiten hänen omaa viiteryhmäänsä juutalaisia.

Zero Mostelin esittämä Max Bialystock on niin väkevä ahneen ja kieron rahajuutalaisen perikuva, että vastaavaa hahmoa ei nykypäivänä uskallettaisi viedä edes konseptiasteelle ilman, että joku mielensäpahoittaja tai kukkahattutäti tulisi vänkäämään rasistikortti tukevasti kätösissään. Mostel tekee elämänsä roolin vanhoja kulta-aikojaan haikailevana teatterituottajana, joka on valmis kusettamaan vanhoja rikkaita mummoja saadakseen näiltä rahaa epämääräisiin projekteihinsa. Mostel on ahne, mutta ei kuitenkaan paha ihminen, ja Brooksin käsikirjoitus pitää huolen, että hahmon stereotypioille voi ja saa nauraa.

Gene Wilder esittää sympaattisen herkkään tapaansa hermoheikkoa ja ujoa mutta älykästä tilintarkastajaa, joka myös haaveilee paremmasta tulevaisuudesta ja joka lopulta keksii keinon tehdä kaksikolle rahaa. On ensin kerättävä esitykselle rahoitusta ja luvattava rahoittajille puolet voitoista ja sen jälkeen tehtävä musikaaliesitys niin karmeasta aiheesta, että se takuuvarmasti floppaa, jolloin rahoituksesta saadut rahat jäävät tuottajien omaan taskuun.

Syntyy kuningasidea Hitler-musikaalista, jossa Aatu ja hänen rakkaansa Eva kuhertelevat Berchtesgadenin luonnonkauniissa maisemissa natsirallien ja -esitysten lomassa. Käsikirjoittajaksi löytyy aito tapaus, muka vain käskyjä noudattanut mutta tosiasiassa edelleen täysin kajahtanut natsi Franz Liebkind (Kenneth Mars), joka on sodan jälkeen haaveillut Broadway-maailmanvalloituksesta Aatu-musikaalilla.

Hitlerin rooliin löytyy taulapäinen hipinretku LSD (Dick Shawn), joka on valmis laulamaan vaativan pääroolin. Ylimääräisenä kuorrutuksena elokuvan sisäisen musikaalin kaikki musiikkikappaleetkin ovat kerrasta tarttuvia ralleja, joista varsinkin nimikkokappale on edelleen ajaton mestariteos.

Brooksin ohjaus ja käsikirjoitus tavoittavat kaikkien kommelluksien, kärjistyksien ja ylilyöntienkin keskellä jotain olennaista ihmisyydestä ja inhimillisyydestä. Kevät koittaa Hitlerille on läpeensä humaani elokuva, ja siinä piilee myös sen huumorin ajaton sydän. Nauru ja huumori ovat vaarallisimpia aseita, mitä vallanpitäjiä ja valtarakenteita vastaan voi kohdistaa, ja juuri sen takia niitä niin usein pyritäänkin tukahduttamaan sitä tiukemmin, mitä pahemmasta diktaattorista, valtiosta, uskonlahkon johtajasta tai vaikkapa suuryrityksen johdosta on kyse. Joissain maissa lähtee satiirista henki, eikä Suomessakaan olisi kaikkien mielestä saanut aikanaan kirjoittaa Jorma Ollilan kapeista hartioista.