Kerron sinulle kaiken kotikatsomo

Simo Halinen ei hötkyile. Kerron sinulle kaiken (2013) on helsinkiläisen ensimmäinen pitkä elokuva kahteentoista vuoteen. Ammattitaidoilla kirjoitettu ja näytelty ihmissuhdepalapeli on viime vuosien kehutuimpia kotimaisia draamoja, joka harmillisesti kärsii ohjaustyön tavanomaisuudesta.

Tunnevyyhti ei henkilöhahmojensa tapaan piilottele korttejaan. Nämä ihmiset eivät sorru suomalaisten perussyntiin, puhumattomuuteen. Tarina etenee osuvan ja jopa koskettavan dialogin kautta.

Kerron sinulle kaiken tultaneen valitettavasti väistämättä muistamaan transudraamana. Kyllä, elokuvan päähenkilö on käynyt läpi sukupuolenvaihdosprosessin – ja kyllä, hänen kipupisteitään käsitellään. Mutta ei, se ei ole pääasia. Seitinohuen toiseuden alta löytyy laadukas draama suomalaisuuden nurjasta puolesta.

Suomi, Eurooppa ja oikeastaan koko 1500-luvulta maailmaa hallinnut länsimainen järjestys etsii tällä hetkellä kiivaasti uutta paikkaansa ripeästi muuttuvassa maailmassa. Niin tekevät myös Maarit (Leea Klemola), Sami (Peter Franzén) ja monet muut käsikirjoituksesta kumpuavat harvinaisen tavalliset ihmiset.

Suomi on pieni maa paitsi asukasluvultaan myös itsetunnoltaan. Vaikka aiheesta kuinka väännetään vitsiä, moni piilottaa arkuutensa tylyn ulkokuoren alle. Polttopuut toki hakataan ja perkelettä huudetaan nakkikioskin edessä, mutta jotenkin sitä pahaa oloa on tietysti pakko purkaa. Kun puhuakaan ei uskalla.

Halinen käsittelee osoittelemattoman tyylikkäästi suomalaisten ja ylipäätään ihmisten suvaitsemattomuutta. Tarina ei vaadi toimiakseen päähenkilön sukupuolenvaihdosta. Maarit voisi yhtä hyvin olla vaikka lesbo, uskovainen fyysikko tai persu humanistisessa tiedekunnassa.

Kerron sinulle kaiken osoittaa pistävästi, miten yksilön oman hyvinvointinsa nimissä tekemät ratkaisut eivät tapahdu kuplassa. Niillä on radikaali vaikutus myös ympäristöön ja läheisiin. Vapaaehtoinen, valtaväestön määrittämä erilaisuus voi olla jopa halveksutumpaa kuin synnynnäinen poikkeavuus.

Suomi rummuttaa olevansa avoin yhteiskunta. Halinen löytää kuitenkin vihaisten lintujen maasta paljon arjesta tuttuja tilanteita, joissa massa leimaa ihmisen jonkin ominaisuuden vääräksi. Tätä seuraa itsetunnon tuhoava kiusaamiskierre. Harva selviää moisesta käsittelystä ehjänä.

Erilaisuuden kammoksumisen takana on tietysti pelko. Vaihtoehtojen perään toki huudellaan, mutta aidosti uuteen suhtaudutaan mieluummin vihamielisesti kuin uteliaasti.

Vaikka Halisen Suomi ei ole onnela, siinä on yksi asia paremmin kuin junan ikkunasta näkyvästä urbaanissa todellisuudessa. Tässä elokuvassa ihmiset puhuvat, eikä keskustelua leimata heikkojen lässytykseksi. Rehellisyys ja kipupisteiden kohtaaminen tuottavat tulosta. Jälki ei ole aina kaunista, mutta harvapa sitä sadussa elääkään.

Elokuva antaa mukavasti ajattelemisen aihetta. Sekä käsikirjoituksen että näyttelijätyön tasolla viesti menee perille. Harmi, että Halinen ei ole tämän teoksen perusteella likikään yhtä pätevä ohjaaja kuin kirjoittaja. Harvoin on niin olematon yksityiskohta kuin linssiheijastus häirinnyt näin paljon. Sen törkeällä ryöstöviljelyllä on kai haettu realismia, mutta käytännössä se on vain tiellä.

Elokuvan presentaatio on näkemyksetöntä. Halisen tyyli on varovainen, jopa arkaileva. Tämä näkyy eritoten kuvallisesti helppojen ratkaisujen jatkuvana toistamisena. Draama toimii, sillä tämän tason tarinan perustavanlaatuinen tuhoaminen vaatisi ainutlaatuista tumpelointia. Kohtauksista kuitenkin usein puuttuu onnistuneen kuvakerronnan aikaansaama sävykkyys ja tunnelma.