Juoksuhaudantie kotikatsomo

Suomalaisesta miehestä kerrotaan juttuja. Maailman muuttuessa myös jutut muuttuvat. Nykyään miehestä kerrotaan muutakin kuin vain se, että puhuuko vai pussaako se tai että sisulla se selviää kaikesta. Veikko Aaltosen elokuvassa Juoksuhaudantie mies metsästää omakotitaloidylliä ja puhuu terveen kotiruuan puolesta. Aaltosen käsittelyssä Kari Hotakaisen samanniminen palkittu romaani on muokkautunut väkeväksi elokuvaksi miehen tilasta nyky- Suomessa.

Varastomies Matti Virtanen (Eero Aho) on kotirintamamies. Hän on mukisematta tehnyt velvollisuutensa avioliiton aikana, kuten miehet sodassa ennen häntä. Hän on hoitanut pyykit, ruuat ja lukenut tuhatviisisataa iltasatua. Yksi nyrkinisku antaa Helena-vaimolle (Tiina Lymi) syyn jättää kotona nyhjäävä Matti, jolla ei ruuanlaittoa lukuun ottamatta ole kunnianhimoa minkään suhteen. Halu saada perhe takaisin ajaa Matin tavoittelemaan suurta suomalaista unelmaa – omaa taloa, puoltatoista kerrosta ja harjakattoa. Seuraa tyly, kuivan koominen kuvaus suomalaisen miehen yksinäisestä osasta.

Elokuvan keskiössä on Matti, mutta kerronnassa annetaan tilaa myös muille näkökulmille. Todellisuudentajunsa menettänyt kotirintamamies pakottaa tiellensä osuvat kiinteistövälittäjä Jarmo Kesämaan (Kari Väänänen) ja keppiään heiluttavan eläkeläisen (Esko Pesonen) näyttelemään osia tragikoomisessa tarinassaan. Samalla miehet saavat kertoa omansa. Tiina Lymi väsyneenä Helenana jää tarkoituksella vähemmälle huomiolle. Juoksuhaudantie kertoo miehistä, ja Helenallakin on ainoastaan Matin tarina kerrottavanaan.

Juoksuhaudantien hajoava perhe jaksaa unelmoida omasta talosta. Onnellisena Virtasten perhe on kuitenkin olemassa ainoastaan kuvakollaasissa, jossa onnellisuuden takeeksi riittää oma piha ja punainen talo. Mutta myyhän elokuvan kiinteistönvälittäjäkin ennen kaikkea mielikuvia ja nostalgiaa, varsinaiset kaupattavat talot ovat toisarvoisia. Onnellisuuden puitteiden saavuttamiseksi kotirintamamies on valmis menemään äärimmäisyyksiin. Leikkaa-liimaa -periaatetta hyödyntäen Matti saa Helenan vielä kerran ostamaan mielikuvan onnellisesta perheestä, mutta muuttopäivästä on turha unelmoida, jos perustukset on valettu väärin keinoin.

Juoksuhaudantiessä miehet pelkäävät ja ovat heikkoja. He eivät yllä sankaritekoihin, eivät edes omassa elämässään. Toisin sanoen he ovat ihmisiä, jotka eivät voi selvitä kaikesta, eivät edes sisun voimalla. Kuvissa muotoutuva kontrasti idyllisten rintamamiestalojen vehreän ympäristön ja kovan kerrostalomaiseman välillä on suunnaton. Yhtä jyrkästi toisiaan vasten peilautuvat Matti kunnollisena perheenisänä ja Matti pusikoissa lymyilevänä fanaatikkona. Eero Aho kotirintamamiehenä on outo ja pelottava ilmestys. Inhimillisyys puskee kuitenkin läpi, minkä ansiosta jännitys Matin ja perheen kohtalosta pysyy yllä aina viimeisiin hetkiin asti.

Traagisuus Juoksuhaudantiessä ei merkitse melodramaattisuutta, katsojan kyynelkanavien auvolleen avaamista, eikä sen koomisuus paljon naurata. Ei ole tarkoituskaan. Koomisuus ei automaattisesti tuo kepeyttä elokuvaan, vaan elämä voi edelleen näyttäytyä ankeana murhenäytelmänä. Kyse on tavasta suhtautua järkyttäviin asioihin ymmärtäen niissä piilevää huumoria. Juoksuhaudantiessä traagisuus päihittää lopulta koomisuuden. Kaikki muu oli vain toiveajattelua. Elokuvan perusteella miehen tilan voi todeta olevan huono, mutta tuottavan käyttökelpoista aineistoa suomalaisille tarinankertojille niin elokuvan kuin kirjallisuudenkin alalla.

Häiritsevää Juoksuhaudantiessä on ainoastaan miehen surkean tilanteen yhdistäminen muuttuneisiin sukupuolirooleihin. Elokuvassa pyrkimys tasa-arvoisuuteen kotona ei johda mihinkään hyvään. Ainoa seuraus on nyhverö mies, jonka hyvät teot jäävät palkitsematta. Ei ole ihme että Matilla napsahtaa.