Jadeskorpionin kirous kotikatsomo

Yli 35-vuotisen uran elokuvien saralla tehneeltä Woody Allenilta odotetaan vuosi toisensa jälkeen entistä parempia ja ehompia tuotoksia. Älykkökomedian mestaria arvostellaan aivan omalla asteikollaan, joten pettymys on miltei aina melkoinen, kun uusimpia elokuvia verrataan vanhoihin teoksiin. Näin käy myös Jadeskorpionin kiroukselle. 1930- ja 1940-lukujen screwball-komedioiden, kuten esimerkiksi Meidän vastaeronneiden kesken, henkeen tehty Jadeskorpionin kirous jää kauas varhaisemmista esikuvistaan. Elokuva ei siis ole Allenin parhaita teoksia, mutta onnistuu kuitenkin naurattamaan hetkittäin. Keksejä ja konnia -leffan tavoin tämäkin tuotos vakuuttanee kenties enemmän Allenin tuotantoon perehtymättömämpiä katsojia.

Jadeskorpionin kirous sijoittuu, yllätys yllätys, New Yorkiin. Allen itse esittää monissa keitoissa uinutta vakuutustutkijaa C.W. Briggsiä, joka paljastaa varkaat kerta toisensa jälkeen. Uusi jalokiviryöstöjen sarja jättää kuitenkin mestarietsivän tajuntaan suuren aukon, kirjaimellisesti. Hypnotisoijan (David Ogden Stiers) tehtyä niin Briggsille kuin tämän vihaamalle työtoverille Betty Ann Fitzgeraldille (Helen Hunt) temput, nämä ajautuvat hypnoosissa rakastamaan toisiaan tulisesti ja siinä sivussa myös suuren luokan jalokivivarkaiksi.

Komedia yrittää peilata naisen roolia miehisessä yritysmaailmassa 1940-luvun kontekstissa, mutta sortuu esittämään neitokaisensa arkkityyppeinä. Tarkoitustensa vastaisesti elokuva ei kykene menemään seksikkäiden sihteerien, vaarallisten perijättärien tai vamppaavien uranaisten pinnan alle, joten Allenille vaikeiksi muodostuneet naishahmot kehkeytyvät tämänkin elokuvan suurimmaksi pulmaksi. Esimerkiksi Helen Hunt ei pääse roolihahmossaan lähellekään sitä tasoa, missä hänet on totuttu näkemään. Alussa hyvin rakennettu feministi-uranaisen ja seksistisen vakuutusetsivän ristiriita lässähtää vähitellen täysin. Betty Annin suhde naimisissa olevaan pomoonsa (Dan Aykroyd) asettaa hänet tarinan kuluessa huonon naisen rooliin, jonka iskeminen ei tuota Allenin esittämälle hurmurille suuriakaan vaikeuksia. Miksi kauniit ja älykkäiksi mainitut naiset sitä paitsi lankeavat kaljuuntuvaan, lyhyeen ja likinäköiseen Briggsiin, joka on kaiken lisäksi takapuolia nipistelevä ärsyttävä sovinisti? Elokuva yrittää onnekseen tehdä aiheesta pilkkaa, joten ainakin osa kokonaisuudesta pelastuu.

Huntin ja Allenin väliset nokkeliksi tarkoitetut heitot kuulostavat usein äärimmäisen työläiltä ja alkavat myös toistaa itseään. Silti Jadeskorpionin kirous onnistuu olemaan myös viihdyttävä ja paikoin jopa hauska, kuitenkin enemmän juonenkäänteidensä kuin älykkäiden sivallusten avulla. Elokuvan soundtrack on huippuluokkaa. Allenille rakas jazz tuo pätkään juuri oikean ajan tunnelmaa. Musiikki kykenee jo yksinään pelastamaan koko elokuvan, mutta myös sen aikakausikuvaus yleensäkin on varsin onnistunut; mukanahan on niin uhkapelejä kuin hämyisten baarien tunnelmaa 1940-luvun pukuineen ja kampauksineen.