It Comes at Night kotikatsomo

Kauhuelokuvaa on viime vuosina parjattu paljon, eikä syyttä. Yliluonnollisia säikyttelyjä ja älyttömiä verikekkereitä syydetään markkinoille sitä tahtia, että välillä hämärtyy, kuinka hienoja elokuvia kauhun saralla edelleen tehdään. Kauhu on tieteiselokuvan tavoin siitä kiinnostava lajityyppi, että molemmissa ääripäät ovat usein hallitsevia. Lajityyppien valtavirta auraa ojan pohjaa monistaessaan tuottoisaksi havaittua konseptia täydelliseen ideattomuuteen asti samalla, kun kapeassa kärjessä tehdään aikansa kiinnostavimpia elokuvia.

Visuaaliseen näyttävyyteen nojaavassa nykypäivän vauhtiviihteessä on kokolailla unohdettu, mistä kauhussa on kysymys. Itseriittoisella goreilulla tai geneerisellä säikyttelyllä on helppo säpsäyttää katsojaa, mutta se ei ole kauhun ydintä varsinkaan vakavammissa pyrkimyksissä. Kauhun ytimessä kaivetaan esiin asioita ja ihmisluonteen piirteitä, joita ei muutoin juuri tohdita käsitellä. Kauhun perimmäisiä pyrkimyksiä on tutkia pimeyttä taiteen suomassa turvasatamassa. It Comes at Night on tästä erinomainen esimerkki.

It Comes at Nightia voi luonnehtia postapokalyptiseksi kauhuelokuvaksi. Tuho ja sitä seurannut järjestäytyneen yhteiskunnan luhistuminen ovat tieteiselokuvista tuttu asetelma, jota käsitellään kauhun kerrontakeinoin. Tieteisdystopia ja kauhu eivät suinkaan ensimmäistä kertaa lyö kättä, päinvastoin. Kahden lajityypin lomittuminen on jopa tyypillistä juontuen niiden yhteneväisestä perusideasta käsitellä jonkin uhkakuvan kautta ihmistä ja ihmisyyttä tavoilla, jotka reaalitodellisuutta muistuttavissa kertomuksissa eivät olisi mahdollisia tai mielekkäitä.

Tieteen ja kauhun ero on kuitenkin siinä, että tieteisfiktiossa uhka on tunnistettava, selitettävä ja perusteltavissa oleva. Kauhussa uhka on selittämätön tai jopa kokonaan selkeän määrittelyn ulkopuolella. Kauhussa pelataankin usein yliluonnollisella, mutta maailmankuvan alati rationalisoituessa yliluonnollisuus ei enää istu yhtä uskottavasti vakaviin teemoihin kuten aiemmin.

Kauhussa onkin otettu askelia tieteisfiktiosta tutumpien uhkakuvien suuntaan. Ilmiö ei sinänsä ole uusi, sillä monet zombielokuvat ovat hyödyntäneet tieteiselokuvien uhkakuva-asetelmaa jo vuosikymmeniä sitten. Virus- ja epidemiatarinoiden myötä skenaariot ovat jalostuneet yhä sofistikoidummiksi ja It Comes at Nightin kaltaiset vakavan kauhun elonjäämiskamppailut ovat jo niin lähelle reaalitodellista maailmaa, että lajityyppien välinen rajankäynti suuntautuu tieteiselokuvien ohella myös psykologisten jännitysdraamojen suuntaan.

Perusasetelmaltaan It Comes at Night on hyvin yhdenmukainen Tien (2009) ja The Survivalistin (2015) kanssa. Tapahtuma-aikaa ja paikkaa ei elokuvissa sen tarkemmin määritellä. Laajamittainen tuho on riepotellut ihmiskuntaa ja järjestäytynyt yhteiskunta on romahtanut. Ihmiset yrittävät selviytyä ja vältellä kohtaamista muiden kanssa. Muista kun ei tiedä.

It Comes at Nightissa on Survivalistin tapaan vetäydytty kauas metsään ja linnoittauduttu taloon, jota suojellaan vainoharhaisella tarkkuudella. Survivalistissa linnoittautuja on yksinäinen mies, jonka auvoa kaksi naista järisyttävät. It Comes at Nightissa linnoittautuja on perhe, joka päätyy ottamaan talonsa suojaan toisen perheen. Samaan tapaan kuin isän ja pojan taipaleesta kertoneessa Tiessä myös It Comes at Nightissa dramaturgisesti ja temaattisesti keskeiseksi tekijäksi nousee lapsi.

It Comes at Night on vangitseva elokuva, joka hyödyntää yksinkertaista asetelmaansa tehokkaasti niin teemojensa käsittelyssä kuin elokuvallisessa kerronnassa. Tapahtumat on rajattu taloon tai sen läheisyydessä olevaan metsään. Ulkomaailma jää tuntemattomaksi ja helposti tarttuvan viruksen tyyssijaksi, mikä luo paranoiasta konkreettista. Tietämättömyys on pelon ja epäluulon ydin.

Virus ja ulkopuoliset ihmiset muodostavat elokuvassa uhan, jonka kautta tarkastellaan ihmistä ja ihmisen toimia. Kuten yhteiskunnassa myös perheessä yhteiset säännöt pitävät järjestyksen yllä ja tuovat turvaa. Kun sääntöjä joudutaan soveltamaan tai jopa ohittamaan inhimillisten muuttujien takia, seurauksena on syöksykierre niin järjestelmän kuin inhimillisyyden kannalta.

Inhimillinen hyvyys voi olla ihmisessä sisäsyntyistä, mutta sitä kyetään ylläpitämään vain tarkkaan säädellyllä järjestelmällä, joka pitää inhimillisyyden huonot puolet aisoissa. Järjestelmän romahdus tarkoittaa myös ihmisyyden romahdusta, haluttiin sitä tai ei. It Comes at Nightissa päähenkilöt löytävät itsensä varsin pian tekemästä ratkaisuja, jotka eivät ole heidän arvojensa tai ajattelunsa mukaisia.

Elokuva on hyytävä madonluku sivistyksen ja ihmisyyden ohuudesta tilanteissa, joissa epäluulo on vallitsevaa ja jäämme vaille kollektiivista turvaa. Kovin paljoa mielikuvitusta ei tarvita, jotta tematiikan voi nykymaailmassa laajentaa vaikka mihin, kun jopa maailman johtavissa demokratioissa epäluuloilla on haastettu vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ja sen tuomaa stabiliteettia.

Hyytävien ihmisyyspohdintojensa ja yhteiskuntaulottuvuuksiensa ohella It Comes at Night on myös elokuvallisesti ahdistava. Realismiin painottuvassa kerronnassa vain perheen aikuistuvan pojan painajaiset toimivat porttina tutumpaan kauhukuvastoon. Painajaiset on limitetty kuvailmaisuun hienovaraisesti, jolloin toden ja kuvitellun raja hämärtyy kerronnassa, mikä lisää vainoharhaista tunnelmaa.

Kuvastoltaan elokuva on lähes askeettinen, mitä tulee väkivaltaan ja sen seurauksiin. Graafisuuden sijaan keskiöön nousevat katsojan tajuntaan painuvat teot ja niiden seuraukset, joiden ahdistavuutta ei pääse pakoon. Kuvallisen shokeeraavuuden sijaan It Comes at Night operoi mielen tasolla, mikä tekee elokuvasta aidosti ahdistavan, sillä katseen voi aina kääntää epämieluisasta kuvasta, mutta mielessä muodostuneilta kuvilta ja ajatuksilta ei pysty välttymään mitenkään. Ne seuraavat mukana vielä elokuvan päättymisen jälkeenkin.

Vasta uraansa aloittelevan Trey Edward Shultsin käsikirjoittama ja ohjaama It Comes at Night on harvinaisen ehyt ja tyylitietoinen teos alle kolmikymppiseltä ohjaajalta. Shults mitä ilmeisimmin tuntee kauhun ja tieteisfiktion elokuvallisen perinnön perin pohjin, mutta hänelle kyse ei ole ollut lainaamisen ja hyväksikäytön aarrearkusta vaan perustasta, jolle on voinut rakentaa esikuvia kunnioittavasti kumartavan mutta vahvasti omilla jaloillaan seisovan kauhuteoksen.