Isäni tähtien takaa kotikatsomo

Kotimaisen elokuvan kentällä viime vuosina vilkastunut liikehdintä on periaatteellisesti ollut myönteistä seurattavaa. Teknologian kehittymisen myötä elokuvien tekemisen teknis-taloudellinen kynnys on laskenut, joten uusilla ja nuorilla tekijöillä on aiempaa paremmat mahdollisuudet päästä tekemään elokuvia ja saada teoksensa myös laajempaan levitykseen yleisön nähtäväksi. Uudet tekijät tuovat kaavoihinsa konservoituneelle elokuva-alalle uusia näkökulmia ja uudenlaista elokuvaa, mikä pidemmällä tähtäimellä koituu kotimaisen elokuvan ja elokuvakulttuurin hyödyksi vaikka suuret lahjakkuudet ja mestariteokset jäisivätkin syntymättä.

Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Elokuvanteon kynnyksen madalluttua elokuvia saatetaan tehdä hyvinkin subjektiivisiin tarpeisiin. Tämä ei sinänsä ole ongelma, koska hyvinkin henkilökohtaisista projekteista voi löytyä laajojakin tarttumapintoja ja makrotasolle yltäviä teemoja. Riski on kuitenkin siinä, että subjektiivisista lähtökohdista tehdyt elokuvat jäävät oman asiansa vangiksi eivätkä palvele taiteen perustarkoitusta tarjota vastaanottajalleen yleisemmällä tasolla puhuttelevaa sisältöä.

Einari Paakkasen dokumentti Isäni tähtien takaa tasapainoilee tämän problematiikan veitsenterällä. Kyse on hyvin henkilökohtaisesta dokumentista, joka käy läpi pojan suhdetta isäänsä. Henkilökohtaisuudessaan dokumentti tuo mieleen Wille Hyvösen dokumentit Kummisetäni thaimorsian (2012) ja Onnelliset (2015), joista varsinkin ensin mainittu jäi rasittavan tekijäkeskeiseksi. Paakkasen Isäni tähtien takaa on onneksi paljon kypsempi dokumentti, jonka keskiössä on tekijän sijaan hänen isänsä. Dokumentin ydin on pojan ja isän suhteessa, mikä mahdollistaa teokselle laajemman sisältöarvon sen elokuvallisista puutteista huolimatta.

Einarin isä, Veikko Paakkanen, on tavallinen verotoimistossa työskentelevä perheenisä, joka vuonna 1992 koki valaistumisen Einarin ollessa kaksitoistavuotias. Veikko alkoi uskoa valo-olentoihin ja koki olevansa Maan ja ulkoavaruuden välinen sanansaattaja. Lapsuudessaan Einari koki isänsä maailman omanaan, kunnes aikuisena alkoi vieraantua siitä.

Isäni tähtien takaa ei ole hörhö-dokumentti. Veikko ei ole mikään löylynlyömä Juhan af Grann eikä dokumentin punainen lanka ole ufoissa ja ulkoavaruuden olennoissa. Kyse on maailmankatsomuksesta ja uskosta sekä niiden aiheuttamasta ristiriidasta lapsen ja vanhemman välillä.

On maailmankatsomuksen ja uskon taustalla mitä tahansa, lapselle on luonnollista kokea vanhempansa maailma omakseen esimerkin kautta. Lapsen aikuistuessa ja oman ajattelun ja identiteetin kehittyessä ristiriitaisuudet suhteessa vanhempiin ja heidän maailmaansa nousevat esiin. Se, mitä sitten tapahtuu, on ihmisistä kiinni. Pahimmillaan lapsen ja vanhemman välille voi kehittyä elämänmittainen kuilu tai päinvastaisesti lapsi ei koskaan kasva itsenäisesti ajattelevaksi yksilöksi. Syvimmissä tragedioissa näkemykselliset erot rapauttavat lapsen ja vanhemman väliltä aidon välittämisen, keskinäisen rakkauden.

Tämä lienee Einarinkin perimmäinen pelko hänen kokiessa eriytyneensä isänsä maailmankuvasta. Miten kertoa vanhemmalle, ettei usko enää samoihin asioihin mutta rakastaa ja välittää hänestä edelleen samalla lailla? Einarin ja Veikon suhde ei sukella tragediaksi. Näkemykset saattavat erkaantua, mutta suhde säilyy rakastavana ja välittävänä. Tämä on elokuvan tärkein anti.

Isäni tähtien takaa on tunnelmaltaan sympaattinen ja lähestyy henkilöitään rehellisesti mutta varovasti. Varovaisuus on inhimillisestä näkökulmasta ymmärrettävää, sillä kukapa haluaisi läheisestään tehtävänä naurettavanakin pidettäviä tulkintoja. Pelko on sikäli turha, ettei Veikossa ole mitään naurettavaa vaikka hänen maailmankatsomustaan höpsönä pitäisikin. Veikko on hyvä isä ja rehti tosimies, joka kiipeää tarvittaessa pihakoivun latvaan pätkiäkseen puun alas. Arkeen aidosti ja tosissaan suhtautuva ja ryhtyvä ihminen ei ole naurettava, uskoo hän mihin tahansa.

Turha varovaisuus heikentääkin dokumentin ilmaisuvoimaa ja vaikuttavuutta. Keskeisin ongelma on henkilödynamiikan puute. Edellä mainittu puunkarsimiskohtaus on hyvä esimerkki varovaisuuteen hukatuista mahdollisuuksista.

Veikko kiipeää korkean pihakoivun latvukseen ja karsii alas isoja oksia. Puuha vaatii sen verran luonnetta, että harva ammattimetsurikaan moiseen ryhtyy. Pihalla puoliso ja poika seuraavat Veikon toimia oksien tippuessa milloin pihakeinuun milloin talon katolle. Tilanteessa on mieletön yhdistelmä arjen dramatiikkaa ja komiikkaa, mutta elokuvakerronnallisesti tilanne jää kuivaksi eikä Einari Paakkanen saa kohtauksesta paljoakaan irti vaikka tilanne nimenomaan syventää hänen isänsä henkilökuvan dynamiikkaa.

Moottorisaha kädessä koivunlatvaan kiipeävä pappa on toiminnan tasolla täysi vastakohta valaistuneelle verotoimiston työntekijälle, jonka läsnäolo tulee osaksi toimintaa äänen kautta, kun Veikko puunlatvasta toteaa rauhallisella äänenpainolla: Siinä meni pihakeinua, se oksa osui kattoon…"

Avaruusolennoille juttelevaan hahmoon on arjen tasolla pedattu valtavasti kiinnostavuutta. Veikko on aidosti kiehtova ihminen, joka valitettavasti jää varovaisen kerronnan varjoihin. Taitava dokumentaristi hyödyntää arjen absurdeja tilanteita rakentaakseen henkilöhahmoistaan persoonallisia ja kiehtovia, jolloin hahmot myös sytyttävät ja kiehtovat katsojaa, sillä arki on avain samaistumiseen. Virpi Suutarin dokumentit ovat tästä hyviä esimerkkejä, sillä Suutarilla on oivallinen kyky löytää tavallisista ihmisistä niitä piirteitä ja erikoisuuksia, jotka herättävät kiinnostusta.

Suutari värittää hahmonsa kiinnostaviksi, mitä puritaanit saattavat dokumentin saralla vierastaa, mutta kyse on tarvittavan draaman luomisesta. Jos dokumentti on vain kohteen monotonista seuraamista, se ei ole elokuvakerronnallisesti kiinnostavaa. Dokumentissakin pitää olla tarina ja sen hahmojen inhimillisesti samaistuttavia. Paakkasen dokumentista tarina ei ole ongelma, sillä se etenee teemoineen johdonmukaisesti, mutta hahmoihin samaistuminen ja heihin syventyminen jää vaillinaiseksi varovaisen ja elokuvallisesti värittömän kerronnan takia.

Monia dokumentteja voi verrata junamatkaan. Lähtö ja päämäärää ovat tiedossa tai ainakin pääteltävissä, jolloin matkan kiehtovuus on sen varrella nähtävissä maisemissa. Taitava dokumentaristi maalaa näistä maisemista tunteita herättäviä ja mieleen jääviä maalauksia, jotka vaikuttavimmillaan jättävät pysyviä muistijälkiä. Turhan usein tämä maalailu jää dokumenteissa kuitenkin tekemättä ja maisemat tyydytään kuvaamaan ikkunan läpi eivätkä latteat kuvat synnytä elämyksiä ja tunteita vaan jäävät pelkiksi otoksiksi matkan varrelta.