Io Capitano kotikatsomo

Pakolais- ja siirtolaiskriisi on aikamme keskeisimpiä kansainvälisiä kysymyksiä. Monet elokuvantekijät ovat tarttuneet siihen omien maidensa näkökulmista, viimeksi Agnieszka Holland Puolan ja Valko-Venäjän kauheita rajatapahtumia kuvaavassa Green Borderissa (Zielona granica, 2023). Italialaisen elokuvan monilahjakkuus Matteo Garrone (Gomorra, 2008) tarttuu maansa rannikolle paremman elämän toivossa saapuvien senegalilaisten tarinaan elokuvallaan Io Capitano (2023).

Kahden Senegalin Dakarista kotoisin olevan nuoren serkuksen Seydoun (Seydou Sarr) ja Moussan (Moustapha Fall) matkassa kuljetaan tie-elokuvien hengessä siirtolaisuusreittejä Afrikan moninaisten maiden ja maisemien halki sekä lopulta Välimeren yli Italiaan. Heidän sielunsa silmissä Eurooppa loistaa siirtotyöläisten paratiisina, jossa työskentely mahdollistaisi paremmat olot koko perheelle ja nuorten kunnianhimoiset tulevaisuuden suunnitelmat kenties huipputason jalkapallon parissa.

Io Capitano on karun realistinen, mutta myös fantastissävytteinen draama. Sitä katsoessa jää miettimään millä tavoilla pakolaisuudesta ja siirtolaisuudesta kerrotaan sekä miten kriisi kuvallisesti esitetään. Useat siitä kertovat elokuvat ovat olleet rankkoja ja kantaaottavia, koska Eurooppaa kohti saapuvat ihmiset joutuvat kokemaan vainoa, kiristystä ja hyväksikäyttöä. Poikkeuksen muodostaa muun muassa Aki Kaurismäen humaani mutta humoristinen Toivon tuolla puolen (2017). Garronen elokuva alkaa myös elämänmyönteisenä ja yliluonnollisen kanssa leikittelevänä draamana, mutta muuttuu matkaksi pimeyden ytimen kautta valoon sekä pelastukseen.

Garrone ja monipäinen käsikirjoitustiimi hyödyntävät Senegalin paikallista heimokulttuuria ja uskomuksia, jossa yhteisöllinen tanssi, musiikki sekä kuolleiden henkien ilmestykset ovat osa todellisuutta. Tuotantona sekä Afrikan rikkaan perinteen ja ihmisten kuvauksena se muistuttaa suomalaissomalialaista elokuvaa Guled & Nasran (2021). Italialaisista tekijöistään huolimatta Io Capitanossa empatiat ovat senegalilaisten matkaajien puolella osoittaen heidän oman kulttuurinsa arvostuksen tärkeyden Euroopan paremmuuden korostamisen sijaan. Selkeän poliittisen kannanoton sijaan elokuva esittää siirtolaisuuden hyvät ja huonot puolet.

Seydouta ja Moussaa näyttelevien Sarrin ja Fallin välillä on luontaista kanssakäymistä sekä välittämistä. Innokkaasti matkaan valmistautuvia poikia pelotellaan sen vaaroilla, jotka he kuitenkin sivuuttavat. Synkkä todellisuus iskee kovin kauneudessaan uhkaavan Saharan autiomaan helteessä, ihmiskauppiaiden käsissä sekä rajaa vartioivien aseistettujen jengien vankeina. Ihmiskauppiaiden rahallinen ja työllinen hyötyminen siirtolaisista liiketoiminnan omaisesti esitettään nykyajan orjuutena. Paolo Carneran kuvaamassa visuaalisesti rikkaassa elokuvassa ihminen asetetaan rinnakkain Arabian Lawrencen (Lawrence of Arabia, 1962) tavoin mielikuvituksen vangitsevan luonnon sekä massiivisen rakennetun ympäristön tornitalojen ja öljynporauslauttojen kanssa.

Matkan varrella kohdataan monipuolinen joukko yksilöitä kiireisestä passien tarkastajasta, korruptoituneista rajavalvojista aina ystävällisiin kanssamatkaajiin ja isällisiin mentoreihin (Issaka Sawadogo) asti. Draaman lisäksi Io Capitanossa on myös kevyempiä hetkiä, joissa materialisoituu ihmisten toiminnan absurdius. Seydoun kehityskaari kulkee itsekeskeisestä ja valittavasta pojasta tilanteen käsiinsä ottavaksi huolehtivaksi aikuiseksi. Elokuva saa lähes Homeroksen Odysseian ja Raamatun kertomusten mittasuhteet kanssaihmisensä pelastavasta ihmisten kapteenista.

Io Capitano luo maagisen realismin kautta uskoa ihmisten auttamiseen ja hyvän tekemiseen suurimman hädän keskellä. Narratiivisesti se jättää Eurooppaan saapumisen tarkoituksellisen optimistisesti auki matkan ollessa tärkeämpi kuin itse määränpää. Garronen olisi toivonut elokuvallaan keskittyneen enemmän fantastissävytteisiin paikalliskulttuurin elementteihin ja niiden konfliktiin siirtolaisuuden karun todellisuuden kanssa. Nyt hänen elokuvansa eeppinen ja ihmisyyttä kunnioittava matka jää potentiaalistaan huolimatta vain keskinkertaiseksi.