In Good Company kotikatsomo

In Good Company on lämminhenkinen komedia yritysvaltauksen mukana tulleesta nuoresta pomosta. Tuoreeseen ympäristöön sopeutuminen on aina vaikeaa, ja uuteen pomoon suhtaudutaan suorastaan vihamielisesti. Uusi pomo on 26-vuotias Carter Dureya (Topher Grace), jolla ei ole omaa elämää, joten hän adoptoituu alaisensa Dan Foremanin (Dennis Quaid) perheeseen kutsumatta. Erityisesti perheessä kiinnostaa Danin juuri yliopistoon siirtynyt tytär Alex (Scarlett Johansson).

Huolimatta elokuvan hyvistä näyttelijöistä ja yrityselämään suunnatusta kritiikistä ei In Good Company saa missään vaiheessa tulta alleen. Se säilyy haalean miellyttävänä, mutta harvinaisen pehmeänä komediana, jonka yrityselämään suunnatun kritiikin kärki on päässyt tylsymään.

Kun suuryritys Worldcom ostaa kustantamon, jonka paras tuote on urheilulehti, on myös perinteinen lehti muutettava kannattavasta tuottavaksi. Samalla yritys trimmataan parempaan kuntoon kuin urheilijat, joista lehti kirjoittaa. Valitettavasti tämä tehdään nykyään aina vähentämällä väkeä ja muita kustannustekijöitä. Tämä, jos joku, ei ole omiaan lisäämään luottamusta ja hyvää oloa. Epävarmuudesta nousee elokuvan keskeinen ristiriita – mitä pomolle oikein yritysmaailmassa voi sanoa.

In Good Companyssä on pahoja ja hyviä hahmoja. Tämä kaksijakoisuus on muuten mukiinmenevässä elokuvassa hieman ärsyttävää. Pahoja ovat tietenkin yritysvaltaajat, globalisaation ja hölmöjen yrityksille tehtyjen tunnuslauseiden asiantuntijat, jotka saavat synergiasta kirosanan. Hyviä ovat perinteisen yrityksen pyyteettömät puurtajat, joiden inhimillisyys on voimakkaan korostettua yritysvaltaajien demonisoinnin yhteydessä. Ainoa rajat jollakin tavalla ylittävä hahmo on Carter Dureya, jota esittää 70’s show’n Topher Grace. Raja-aitojen murtaminen on pakollista, jotta elokuvan keskushahmo olisi sympaattinen samaistumisen kohde.

Carterin sympaattinen hahmo siirtyy julkisesta elämästä myös Danin yksityiselämään puoliksi väkipakolla, sillä yrityselämän lisäksi elokuva ammentaa huumorinsa ihmissuhteista. Tässä elokuvassa omituisen suhteen saa aikaan se, että Carter alkaa piirittää alaisensa tytärtä. Kuka tahansa vanhempi ymmärtää, millaisen ristiriidan se voi saada aikaan. Tytärtä esittää varsin raikas Scarlett Johansson, jonka esittämä nuori neito on harvinaisen täysipäinen ja järkevä hahmo. Sääli vain, että häntä ei käytetä tuomaan erilaista näkökulmaa erittäin miehiseen elokuvaan.

Elokuvan yllätys ei ole se, että ohjaaja Paul Weitz on päässyt jossakin vaiheessa yli American Pie -vaiheestaan ja alkanut tehdä sisäsiistejä komedioita, minkä hän todisti jo jokin aika sitten Nick Hornby -filmatisoinnillaan Poika (About a Boy, 2002). Sen sijaan yllättävää on toisen pääosanesittäjän, Dennis Quaidin, poikkeuksellisen hyvä rooli. Hänen esittämänsä myyntipäällikkö on käsikirjoitettu moniulotteisimmaksi ja Quaid kantaa roolinsa kunnialla. Vaikka elokuvassa on hyviä näyttelijöitä paljonkin, ei usein kehuttu Topher Grace tässä elokuvassa pääse Quaidin varjosta, ja aina erinomainen Scarlett Johansson rajoittuu roolinsa puristuksissa vain koristeeksi.

In Good Company ei onnistu lunastamaan katsojalle alussa antamiaan lupauksia kääntyessään yrityselämän kritisoinnista enemmän ihmissuhteiden puoleen. Samalla se menettää oivaltavuutensa myyvyyden alttarille. Hyvät näyttelijät antavat elokuvalle sen käyttövoiman, mutta elokuvan käsikirjoituksen pehmeys koituu rasitteeksi. Tämän vuoksi In Good Company on lopulta vain keskinkertainen elokuva.