Hurricane Streets kotikatsomo

Hurricane Streets on kolmekymppisen ohjaajan, Morgan J. Freemanin debyytti pitkän elokuvan saralla. Elokuva napsi kolme keskeisintä palkintoa Sundancen independent-festareilla vuonna 1997. Hurricane Streetsin nähtyään voi moisia tunnustuksia hieman ihmetellä, sillä riippumattoman tuotannon edustajaksi Morgan J. Freemanin esikoinen on kuitenkin hieman särmätön nuorisokuvaus, jonka varovainen asenne ei synnytä tarpeeksi ankaraa ja rehevää ruohonjuuritasoista realismia, vaikka elämänmakua löytyykin. Tässä valossa myös elokuvan ikäraja tuntuu ihmeelliseltä.

Mutta maltillisuudessa on hyvätkin puolensa: elokuva ei missään vaiheessa sorru moralisointiin, epäkohdilla mässäilyyn tai sensaatiohakuisuuteen. Hurricane Streetsin nuoret näyttävät aivan tavallisilta lökäpöksyiltä, kadun kulmasta revityiltä teineiltä, jotka harhailevat polkupyörillään levottomasti suurkaupungin sykkeessä vailla sen suurempaa elämän tarkoitusta. Ympäristön ja tulevaisuuden ankea illuusiottomuus sekä yleinen välinpitämättömyys peilataan osuvasti roolihahmojen kautta käsinkosketeltaviksi tunteiksi, joista optimismi ei kuitenkaan ole kokonaan kadonnut.

Pätevänä ja elämänmakuisena nuorisokuvauksena Hurricane Streets on joka tapauksessa tervetullut lisä muutoin varsin teennäiseen tarjontaan amerikkalaisten nuorisoelokuvien sarjassa. Lajityyppinsä sisällä Hurricane Streets onkin paljon lähempänä ranskalaista impressionistista estetiikkaa, esim. Truffaut’n nuorisokuvauksia, kuin viimeaikaista Hollywood-tuotantoa. Eurooppalainen tyylittely ja tv-sarjoista repäisty realismi eivät kuitenkaan välttämättä kauhean hyvin soinnu yhteen samoihin kuviin istutettuna.

Freemanin ote on nuoria ymmärtävä ja heidän tuntojaan myötäilevä. Vailla kunnon perhe-elämää katupojat yrittävät keksiä jotain mielekästä tekemistä ja jokaisella on omat haaveensa kaiken suurkaupungin urbaanin toivottomuuden keskelläkin. Elämä kolhii ja etenee omaa surkuhupaista latuaan, ja nuoret yrittävät aikuisten tavoin hengailla siinä mukana. New Yorkin laitakujilla maleksiva poikajengi alkaa vähitellen pikkurötöksistä edeten kohti rankempia rikoksia, jolloin tarinan päähenkilö ihastuttuaan ikäiseensä tyttöön yrittää irrottautua tuhoisasta, vankilaan tai ennenaikaiseen hautaan vievän kaveripiirin vaikutuksesta.

Nuoret näyttelijät kantava voima

Elokuvan ehdoton keskus on nuorten näyttelijöiden ilmaisuvoimainen työskentely. Etenkin rakastunutta nuortaparia näyttelevä Brendan Sexton III ja Isidra Vega esittävät hienosti orastavan herkkiä tuntoja ja optimismia, vaikka elämäntilanne ei siihen aivan omiaan olisikaan. Nimekkäiden Hollywood-nuorten käyttäminen olisi kenties tyystin pilannut elokuvan pyrkimyksen rehellisyyteen. Freeman on halunnut luottaa nuoriin ja tuoreisiin lahjakkuuksiin, mikä on ollut hyvä valinta. Raikas näyttelijätyö sekä suurkaupunkimiljöötä hyödyntävä kuvaus ovat Hurricane Streetsin nautittavinta antia. Ne peittävät lopulta paljon varsinaisen tarinan epätasaisuutta.

Ohjaaja Morgan J. Freeman välttää piintyneimmät ylilyönnit kuvatessaan suurkaupunkinuorten elämää: epäamerikkalaisesti Hurricane Streets ei turhia selittele tai tuomitse. Suurkaupunki kätkee sisälleen tuhat ja yksi vastaavaa tarinaa ja ihmiskohtaloa. Kaikki mitä elokuvassa tapahtuu vaikuttaa tavalliselta ja arkipäiväiseltä - verevämpää realismia vain olisin toivonut jäntevämmän kerronnan ohella.