Hunger kotikatsomo

Pohjois-Irlannin levottomuuksissa on kuollut tuhansia ihmisiä. Uskonnollisten ja poliittisten ristiriitojen keskeisimpänä kiistana on alueen hallinnollinen asema. Tasavaltalaiset kannattavat Pohjois-Irlannin irrottamista Britannian hallinnasta, kun taas unionistit haluaisivat säilyttää Pohjois-Irlannin osana Britanniaa. Vuonna 1976 Britannian hallitus Margaret Thatcherin johdolla tiukensi linjaansa poistamalla puolisotilaallisen tasavaltalaisarmeijan vankien erityskohtelun. Protestiksi Mazen vankilan vangit kieltäytyvät aluksi vankien vaatteista ja peseytymisestä – ja lopulta ruuasta.

Steve McQueenin ohjaama Hunger kertoo pysäyttävällä tavalla Pohjois-Irlannin monimutkaisesta ja jännittyneestä tilanteesta 1980-luvun alussa. Elokuvan pohjana on tositarina syömälakkoja johtaneesta Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA:han kuuluneesta Bobby Sandsista (Michael Fassbender). Tästä huolimatta Hunger ei ole yksipuolinen, IRA:n toimia idealisoiva ylistyselokuva. Sen sijaan Hunger kertoo tarinan yhteiskunnasta, jossa vuosikymmeniä jatkuneet väkivaltaisuudet ovat syventyneet koston kierteeksi. Tilanne ei ole enää kenenkään edun mukainen, mutta kukaan ei ole valmis perääntymään.

Kerronnallisesti Hunger on vähäeleinen ja rytmiltään verkkainen. Paikoittain elokuva on kuin yksittäisistä valokuvista koostettu mosaiikki. Dialogia on hyvin vähän, eikä musiikkia käytetä kuin muutamissa kohtauksissa. Tarinan kannalta keskeisten jaksojen lomassa on useita juonen etenemiseen nähden irrallisia kohtauksia. Hiljainen äänimaailma ja kerronnan hidastempoisuus korostavat vaikuttavaa ja paikoin hyvinkin kunnianhimoista kuvallista ilmaisua. Aikaisemmin valokuvauksen ja erityisesti videotaiteen parissa työskennellyt Steve McQueen hyödyntää taitavasti kaikkia kuvakerronnan keinoja kuvakulmista ja leikkauksista väreihin ja erilaisiin valaistuksiin.

Tunnetusta keskushenkilöstä huolimatta Hunger on kaukana suoraviivaisesta henkilötarinasta. Erityisesti elokuvan alkupuolella kerronta liikkuu monen hahmon välillä sitoutumatta selvästi tiettyyn päähenkilöön. Yhdenkään henkilön taustaa tai elämäntarinaa ei myöskään avata perinpohjaisesti. Vankilan ulkopuoliseen tai vankila-aikaa edeltäneeseen elämään viitataan vain ohimennen. Edes vankien syytteitä ei lausuta ääneen ja tuomioistakin selviää korkeintaan pituus.

Ilman taustaa ja elämäntarinaa jäävistä henkilöistä muodostuu symboli koko Pohjois-Irlannin tilanteelle. Kun vangit eivät avaudu yksilöiksi, heidän tarinastaan tulee kaikkien vankien tarina. Sama toistuu vanginvartijoiden kuvauksessa. Heissä näkyy tasavaltalaisten toiminnan kääntöpuoli. IRA:n terrorin lietsoma kauhu kuvastuu tyhjissä kaduissa ja autonsa alustan räjähteiden varalta tarkistavassa vanginvartijassa. Vanginvartijoista ei synny vankien vastavoimaa, eivätkä he jää edustamaan hallituksen valtaa. Vankien tapaan myös heidän tarinansa on traaginen. Vallanpitäjien on helppo pitää abstrakteja puheita terroristien torjumisesta. Linjausten toteuttajille puheet kuitenkin muuttuvat veriseksi ja vastenmieliseksi todellisuudeksi.

Hiljaisuudesta ja visuaalisuudesta voimansa ammentava Hunger on vaikuttava elokuva. Lopulta se antaa mahdollisuuden nähdä Pohjois-Irlannin tapahtumissa varsin ajankohtaisen ja universaalin kertomuksen. Kun ihmiset uskonnollisten ja poliittisten erimielisyyksien myötä hukkaavat yhteyden toisiinsa, tuloksena on väkivallan kierre, jossa inhimillisyydelle ei jää tilaa ja jossa traumat periytyvät sukupolvelta toiselle. Näin nähtynä Pohjois-Irlannin tarina ei ole ainoa eikä viimeinen laatuaan.